Herättyäni pakkasin tavarani. Pankkikirjani oli ollut väitetysti vesitiiviissä pussissa, mutta se oli silti kastunut eilisessä vesisodassa. Harmillista. Onneksi samassa paikassa ollut passi oli suurilta osin vahingoittumaton. Tällä reissulla vaikutti kuitenkin sattuneen varsin paljon omaisuusvahinkoja.
Kirjasin itseni ulos ja ajoin auropesulaan. Se oli songkranin vuoksi kiinni. Ajoin sitten itsepalvelupesulaan, jossa pesin Rocinantesta suurimmat mönjät pois.
Matka jatkui temppelille, jossa oli ns. Prachuapin kaupunginpilari. En ollut käynyt siellä aikaisemmin. Dokumentoin paikan. Sitten lähdin pohjoiseen kohti pääkaupunkia. Ai niin, Songkranin liikenneonnettomuuksissa on kuollut tähän mennessä 95 ihmistä joista suuri osa pääkaupungissa. Poliisi epäilee alkoholilla olleen osuutta suurimpaan osaan onnettomuuksista.
Kävin tankkauttamassa. Bensiinin hinta oli laskenut hieman, nyt ysiykkönen maksoi 43 bahtia / litra.
Ensimmäinen pysähdys sattui Hua Hinin tienoilla, kun tien oikealla puolella roihusi maastopalo. Tien yli virtasi runsaasti savua. Tein kaksi U-käännöstä ja dokumentoin maastopalon.
Toinen pysäkki oli Khao Nang Panthurat -niminen metsäpuisto. Ajelin sinne sivuteitä pitkin ja sain pari kertaa ämpärillisen vettä päin näköä. Songkranin juhlinta Prachuapissa oli rajoittunut yhteen päivään, mutta täällä ilo oli selvästi yhä ylimmillään. Sivumennen sanoen Prachuap sopisi selvästi myös tädilleni lomanviettopaikaksi sen vuoksi, että hän ei pidä siitä “ikävästä veden ruiskimisesta”. Hän selviäisi siellä juhlasta kuivin nahoin linnoittautumalla hotellihuoneeseensa yhden päivän ajaksi.
Saavuin metsäpuistoon. Alue oli puutarhamaisesti keinokasteltu: ruoho vihersi karstivuorten keskellä, vaikka kaikkialla ympärillä oli kuivaa ja puut lehdettömiä. Sain puiston kahvilasta leiman uuteen leimankeräyskirjaseeni. Kansallispuistokirjasessa ei sille paikkaa ollutkaan, koska paikka ei ollut kansallispuisto.
Kävelin vähän ympäriinsä ja dokumentoin maisemia. Varsinaisille näköalapaikoille en mennyt, oli kuuma ja sitä varten olisi pitänyt kävellä kilometri. Voisin kyllä tulla tänne joskus toiste paremmalla aikaa.
Jatkoin siis matkaani. Tämä vaati päätiellä yhtä U-käännöstä, josta ei tuntunut tulevan mitään valmista. Autoja tuli kolmea kaistaa pitkin niin tiheästi, että jouduin odottamaan minuuttitolkulla päästäkseni tien yli. Onneksi minulla oli mopo eikä autoa, tai seisoisin siinä vielä tänäkin päivänä. Mopolla nimittäin pääsin jonon ohi ensimmäiseksi.
Matkamittari ylitti 15 000 kilometrin maagisen rajan. Tässä viidennessä osassa olen siis ajanut keskimäärin lähes 90 kilometriä joka päivä. On toki aina mukavaa, kun onnistuu ostamaan jotain hyödyllistä, joka ei jää kaapin pohjalle pölyttymään.
Saavuin Phetchaburiin noin kello 15:30. Päätin käydä jonkinsorttisessa museossa jonka nimi oli Phra Nakhon Khiri Historical Park. Se sijaitsi kaupungin keskellä olevan kukkulan laella. Minulla olisi tunti aikaa käydä siellä, paikka suljettaisiin Google Mapsin mukaan 16:30. Olen ajanut tästä ohi monta kertaa aikaisemmin ja halunnut käydä siellä ainakin viisi kertaa mutta en ollut koskaan ehtinyt. Olin jostain syystä paikalla aina sulkemisaikaan.
Ajoin vuoren juurelle. Sitten ajoin rinnettä ylös kunnes kyltit kielsivät ajamisen. Parkkeerasin kukkulan rinteessä olevan temppelin pihaan ja jatkoin jalan.
Selvisi kaksi asiaa: pääsylippu maksoi ulkomaalaiselle 200 bahtia ja thaimaalaiselle 20 bahtia. Kymmenkertainen ero. Tämä oli röyhkeintä rahastusta, jonka olen tässä maassa nähnyt. Lisäksi museo suljettiin kuulemma jo neljältä toisin kuin Google Maps väitti. En mennyt sisään. Olisi pitänyt käydä Cha-amin metsäpuistossa, se ei olisi maksanut mitään.
Kiinalainen kansanmurhakamerani tuotti taas harmaita hiuksia. Se suostui käynnistymään kaukosäätimestä, mutta ei sammumaan. Sitten se kuvasi kunnes kulutti oman akkunsa tyhjäksi. Myyntiin se menee.
Saavuin Tonin luo vähän ennen pimeyden laskeutumista. Kun hän tuli tarjoilijahommista kotiin, päätimme mennä seuraavana päivänä juhlistamaan Songkrania Silomiin. Laitoin tätä varten vesiaseistukseni valmiiksi.