Lentokoneemme laskeutui Naritan kansainväliselle lentokentälle kuusikymmentä kilometriä Tokion keskustasta itään. Sää oli kylmä ja harmaa. Kurkku oli kipeä, mutta edellistä vähemmän ja nyt hyvin toispuoleisesti.
Kuivan lentokoneilman hengittämisen jälkeen olin jossain määrin janoinen. Päätin heti ensimmäiseksi täyttää vesipulloni vessassa. Japani kun on siitä harvinainen maa, että täällä hanavesi on juotavaa. Ensimmäisessä vessassa oli kuitenkin paljon jonoa, joten päätin mennä seuraavaan vessaan.
Sitä toista vessaa ei kuitenkaan tullut vastaan ennen kuin jouduin jonottamaan. Noin kahdeksan japanilaista virkailijaa kysyi minulta, olenko täyttänyt jonkin kaavakkeen internetissä. En ollut. Olin tehnyt vain hyvin pintapuolista selvitystyötä siitä, mitä Japaniin pääsemiseksi vaadittaisiin. Joillakin sivuilla oli mielestäni selkeästi sanottu Japanin luopuneen kaikenlaisista seurantasovelluksista ja muista vastaavista, enkä tiennyt mistä oli kysymys.
Minut siis laitettiin jonottamaan karanteenipisteelle. Siellä minun tuli täyttää internetissä jokin kaavake ja lisäksi minulta tiedusteltiin koronatodistusta. Onneksi Applen PassBookiin tallennettu versio EU:n koronatodistuksesta kelpasi. Internet oli hyvin hidas enkä päässyt OmaKantaan hakemaan virallista sertifikaattia. Japaniin ei pääse kahdella rokotuksella ilman karanteenia.
Tämän jälkeen oli vuorossa terveyshaastattelu. Sanoin tietysti täysin totuudenmukaisesti voivani hyvin… ainakin jos parin päivän takaiseen vertaa. Veden juominen vain tuntuu yhä siltä kun joisi partateriä.
Sitten seuraavaan jonoon. Se oli passintarkastusjono, joka oli niin valtavan pitkä, että se sai eiliset jonot Saigonissa tuntumaan Lidliin kassalle jonottamiselta. Jono kiemurteli köysillä aidatulla alueella täyttäen suurimman osan hallista. Vessaa ei näkynyt missään.
Menin jonottamaan. Jonotin ja jonotin ja jonotin. Jonoon mennessäni kello oli ollut 7:43. Huomasin, että alueella olisi ollut vessa, mutta olin jo jonottanut kaksikymmentä minuuttia. Puoli tuntia. Tunnin. Kuten sanottua, olin jokseenkin vainoharhainen nestetasapainoni suhteen, ja ennen kaikkea toivoin pysyväni tolpillani. Täytin taas yhden maahantulokaavakkeen. Jos tämä olisi tapahtunut missä tahansa muussa maassa, kiukussa olisi ollut pitelemistä. Ennakko-oletukseni Japanista olivat kuitenkin niin positiiviset, että onnistuin pysymään jokseenkin tyynenä.
Pääsin viimein passintarkastajan pakeille, joka otti paperit, määräsi elekielellä allekirjoittamaan maahantulokaavakkeen ja otti sormenjäljet. Lähes puolitoista tuntia kestäneen jonottamisen jälkeen olin viimein Japanissa. Jopa Thaimaan maahanmuuttoviranomaiset ovat nopeampia. Siitä puheenollen, toivottavasti pääsen sinne takaisin jahka täältä lähden. En sitten tiedä, miksen pääsisi, mutta ei sitä ikinä tiedä mitä keksivät.
Menin heti vessaan, ja se jos mikä sai minut todella tuntemaan itseni Japanin asukiksi. Olin kuullut tarinoita, mutta mikään määrä muiden ihmisten kertomaa tietoa ei lopulta voi valmistaa sinua kohtaamaan aitoa japanilaista vessanpönttöä, jossa on lämmitetty istuin, musiikkisoitin, teenkeitin ja vesisuihkuja kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Istuin vessassa rentoutumassa pitkään ja vaihdoin samalla ylleni farkut.
Ajattelin sitten poistua lentokentältä, mutta en tiennyt tarkasti, miten. Väsytti vallan kamalasti, en ollut nukkunut yöllä juurikaan (jos senkään vertaa). Menin tulliin. Siellä ei onneksi tarvinnut jonottaa kovin kauaa. Menin pankkiautomaatille nostamaan rahaa ja havaitsin jenin petolliseksi valuutaksi: yksi euro on sataneljäkymmentä jeniä, joka saa sen kuulostamaan vähäarvoiselta, mutta seteleillä on kuitenkin yllättävän paljon arvoa. Sadantuhannen rupian seteli on arvoltaan noin kuusi euroa. Vastaavasti tuhat bahtia on 27€. Kymmenentuhannen jenin seteli sen sijaan on arvoltaan noin 70 euroa, eli niitä ei kannata hukata. Sain viisi sellaista. Niissä oli kuva steampunk-kanasta ja jostakin tärkeästä henkilöstä.
Sitten ostin 2570 jenillä lipun Skylineriin, joka olisi ilmeisesti jonkinlainen kulkuväline, jolla pääsisi Tokion keskustaan. Se paljastui pieneksi luotijunaksi. Kaikki penkit olivat menosuuntaan. Se oli kunnollista.Halvempikin keino matkustamiseen olisi ehkä ollut olemassa, mutta en jaksanut etsiä sellaista.
Mietin, mahtaisiko juna kulkea ajallaan. Sitten muistin, missä olin.
Juna pysähtyi kätevästi melkein hotellille. Nousin maanalaiselta asemalta maan pinnalle ja panin merkille, että täällähän on ihan pirun kylmä. Lämpötila oli kymmenen astetta. Tätä matkaa suunnitellessani olin jo havahtunut siihen, että Japani on yllättävän kaukana pohjoisessa oleva maa. Itse asiassa oma mielikuvani siitä, missä Japani tarkalleen ottaen sijaitsee on ollut aika lailla päin honkia.
Kävelin kennohotellilleni. Valintaperuste: hinta. Tämä on nimittäin taas jotain akselilta maailman kallein kaupunki. Kävelin kadun yli. Liikennevaloissa oli tietynlainen animaatio, joka kertoi kauanko kadun ylitystä joutuisi odottamaan ja valot pysyivät vihreinä huomattavan kauan.
Kapselihotellissani piti aivan ensimmäiseksi ottaa kengät pois. Otin kengät pois ja menin tiskille. Jätin repun hotelliin säilytykseen toivoen, että olisin voinut mennä johonkin nukkumaan pariksi tunniksi. Siäänkirjautuminen olisi mahdollista vasta kello kuusitoista, ja kello oli nyt suunnilleen kymmenen.
Kävelin vähän ympäriinsä. Melkein hotellin vieressä oli puisto, jossa oli lampi, lammen rannalla kirsikkapuita ja jonkinlainen temppeli. Tämän japanilaisempaa paikkaa on vaikea löytää. Kävelin lammen ympäri. Siellä oli markkinamiehiä myymässä kojuista kaikenlaista, ja aika paljon turisteja. Kirsikankukkia oli paljon. Taivaalta tihutti vettä.
Päätin mennä syömään. Olin havainnut silmäkulmastani japanilaisen ketjuravintolan eräässä talossa, ja päätin mennä sinne. Toimenpide oli kuitenkin hieman monimutkainen. Menin ulkoa hissiin ja poistuin kolmannessa kerroksessa suoraan ravintolaan odotustilaan, joka oli luutakaapin kokoinen. Ravintola oli täynnä ihmisiä. Edessä oli japaninkielinen paperi, johon ihmiset olivat kirjoittaneet jotakin. Silmäilin sitä hetkisen. Sitten eräs paikallinen mies kysyi minulta, olinko aikeissa syödä täällä ja neuvoi kirjoittamaan nimen paperiin, niin minut kutsuttaisiin jossain vaiheessa pöytään. Kiittelin kovasti avusta. Laitoin nimeni lappuun, kuten myös numeron 1 kohtaan, johon muutkin olivat laittaneet numeroita. Numeron jälkeen kaavakkeessa oli nimittäin kanji, jonka tiesin tarkoittavan ihmistä. Sitten odottelin. Ja odottelin. Usea seurue minun jälkeeni kutsuttiin pöytään. Ajattelin tämän johtuvan ehkä siitä, että yhdelle soveltuvia istumapaikkoja ei ollut ja olisi tilankäytön kannalta järkevämpää ottaa isommat seurueet syömään sitä mukaa kun tilaa vapautui. Lopulta kuitenkaan tämä ei näyttänyt enää ollenkaan todennäköiseltä, ja päätin tiedustella työntekijältä varauksestani. Olin odottanut aika pitkään, ja japanilaiset törmäilivät minuun ahtaassa tilassa jatkuvasti. Minulle löytyi välittömästi istumapaikka vuolaiden anteeksipyyntöjen saattelemana.
Tilasin pöydässä olevan tabletin avulla ruokaa. Se oli aika hyvää. Sain myös ilmaista jäävettä. Vähän kylmä ravintolassa oli, ja lisäsin takkiini eristettä laittamalla vuoren sisään matkapeittoni. Pohdin, minne mennä seuraavaksi. Maksoin ateriani kassalla ja taisin saada lisäpisteitä kumartelustani. Olen alkanut kummerrella Thaimaassa erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ihan tiedostamatta, etenkin silloin kun minulla on käsissäni jotain enkä pysty tekemään wai-elettä. Ei se mikään hovikumarrus ole, kunhan taivutan hiukan päätäni. Japanilaiseen se tuntuu kuitenkin uppoavan. Palvelu oli japaninkielistä.
Päätin suunnata Tokion maineikkaalla metrolla keskustaan Ginzaan, jossa piti olla joitakin ostosparatiiseja. Ostin lipun sadallakahdeksallakymmenellä jenillä ja ihailin paikallisten täydellistä tyylitajua. Japanilaisilla miehillä oli useimmiten puvut päällään, ja he käyttivät tyylikkäitä pitkiä villakangastakkeja. Myös täällä asuvat länsimaalaiset miehet suosivat samantyyppistä vaatetusta. Useimmat käyttävät myös maskia metrossa ollessaan. Maskipakosta luovuttiin vasta pari viikkoa sitten.
Nousin metron syövereistä maan pinnalle ja nousin… Tukholmaan. Siltä se eniten vaikutti. Tämä oli maailmanhistorian kaikkien aikojen suurin kaupunki, mutta liikennettä oli vähän, ihmisiä melko vähän, ilma puhdasta ja neutraalin hajuista. Kadut ja jalkakäytävät olivat todella leveitä. Tokio on siinä mielessä uusi kaupunki, että länsiliittoutuneet pommittivat alkuperäisen Tokion toisessa maailmansodassa palopommeilla paskaksi (tappaen siinä sivussa muutamia satojatuhansia siviilejä) ja kaupunki rakennettiin kokonaan uudestaan. Siltä se kyllä näyttikin.
Menin erääseen ostoskeskukseen sisään. Siellä oli puu- ja paperisisustus japanilaiseen tyyliin ja vaikutelma oli niin kaunis, että laitoin japanilaista musiikkia soimaan kuulokkeistani ja vain fiilistelin ostoskeskusta pari tuntia. Menin yläkerran kirjakauppaan. Kaikki oli japaniksi. Yhdessä nurkassa oli lasivitriinin sisällä virheettömästi taottuja samuraimiekkoja. Hinta: 8.8 miljoonaa jeniä. Myytävänä oli muitakin taide-esineitä, joista jotkut vaikuttivat olevan uskonnollisia. Toivoisin ymmärtäväni japanilaisten uskontoa paremmin. Se auttaisi ymmärtämään japanin historiaa ja politiikkaa paremmin.
Fiilisteltyäni aikani poistuin ostoskeskuksesta ja kävelin vähän ympäärinsä, puoliksi odottaen näkeväni Drottninggatanin jonkin kulman takana. Sisimpääni laskeutui syvä tyyneys katsellessani Tokion vähäistä, ruuhkatonta liikennettä. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että suuri kaupunki tarkoittaa liikennekaaosta.
Palasin hotellille ja kirjauduin sisälle. Henkilökunta vaikutti kommunikoivan jonkinlaisen laitteen avulla, joka käänsi japanilaisen puheen englanninkieliseksi tekstiksi.
Kopissani havaitsin, että matka-adapterini ei toiminut. Adapterissani oli kolme nastaa, mutta pistokkeessa vain kaksi. Googlasin, ja Japani käytti kahdenlaisia pistorasioita, joista minä pystyisin käyttämään vain maadoitettua mallia. Tämä pistorasia oli maadoittamaton. Sadattelin tätä mielessäni ankarasti ja latasin puhelintani varavirtalähteen avulla. Menin sitten nukkumaan. Kello ei ollut kuuttakaan, mutta minua väsytti niin armottomasti, että tein näin seurauksista välittämättä.