Heräsin bussissa viideltä aamulla. Olin saanut nukuttua punkassani yllättävän hyvin. Miksei thaimaalaisilla ole tällaisia linja-autoja? Paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Yli 180-senttinen ei tosin mahtuisi suoraksi makuupaikallaan eikä siellä ollut oikeastaan yhtään tilaa matkatavaroille. Housuni, pieni vyölaukkuni ja pikkureppuni veivät todella paljon tilaa osastosta. Se oli silti mukavin yöbussi, jossa olen koskaan ollut.
Vähän kylmää siellä tosin alkoi olla näin aamuyöstä. Reppuni lämpömittari näytti kahdeksaatoista astetta.
Saavuimme Preah Sihanoukiin eli Sihanoukvilleen jo ennen aamukuutta eli aikataulusta edellä. Kävin pysäkillä vessassa ja pyörittelin sitten peukaloitani miettien, että mitäs nyt sitten. Kaikki paikat olivat tietysti kiinni.
Päätin mennä katsomaan auringonnousua eräälle rannalle ja tilasin sitä varten GrabTukTukin. Onneksi niitä oli saatavilla.
Kaupunki oli melko mäkinen, kylteissä valtakieli oli kiina ja monin paikoin ilmassa leijaili ikävä viemärin haju. Kasinoita oli siellä täällä. Naapurimaissa sekä Kiinassa uhkapelaaminen on laitonta, joka tekee Kambodžasta suositun kohteen kasinoturisteille. Myös Kambodžassa se on laitonta, mutta laki ei koske ulkomaalaisia (ja on kuulemma suosittua ajanvietettä myös maan poliisivoimien keskuudessa). Monta kasinoa on rakennettu aivan raja-asemien viereen.
Saavuin rannalle, mutta siellä ei ollut mitään nähtävää. Ranta oli melko täyteen rakennettu ja siellä oli paljon muoviroskaa. Lisäksi ranta oli väärällä puolella kaupunkia, aurinko yleensä nousee idästä eikä lännestä. Syytän unenpöpperöä.
Seuraavaksi päätin mennä tuktukitse rautatieasemalle varaamaan lippua, jolla pääsisin kaupungista pois parin päivän päästä. Asema löytyi, ja se olikin melkoinen mörskä. Se oli myös suljettu, vaikka tiesin junia lähtevän päivittäin. Kello ei ollut vielä seitsemääkään. Päätin odottaa seitsemään asti siltä varalta, että asema aukeaisi silloin. Googlessa tai missään lähimaastossa ei ollut aukioloajoista mitään tietoa.
Selvittelin samalla erilaisia venevaihtoehtoja. Määränpääni on nimittäin Koh Rong, suurehko Kambodžalle kuuluva saari tässä lähistöllä. Paikka on semmoinen perinteinen paratiisisaari, palmuja, hiekkarantoja, turkoosinväristä vettä ja maisemat joita painetaan turistioppaisiin ja julisteisiin ja alle kirjoitetaan reserve your seat in paradise. Selvitin, mistä veneet saarelle lähtevät, ja kun rautatieasema ei odotuksista huolimatta avautunut niin päätin suunnata sinne. Paikka oli toisella puolella kaupunkia.
Laituri oli ison hiekkarannan vieressä ja siellä oli lipunmyyntipiste, josta sain ostaa menopaluulipun kahdellakymmenelläviidellä dollarilla. Vene lähtisi kello 8:30. Odottaessa lähtöä haravoin lähialueen ruokakauppojen ja 7-Elevenien varalta. Sellaisia ei ollut, tai ne oli suljettu, koska kello ei ollut vieläkään edes kahdeksaa aamulla. On aivan perseestä olla missään näin aikaisin.
Jossain vaiheessa lippukioskille tuli iäkäs suomalainen pariskunta ilmeisesti samalla asialla. Muita lipunostajia ei näkynyt. Sitten meidät kaikki kolme ahdettiin yllättäen tuk-tukiin, koska vene lähtisi kuulemma jostain muualta. Kyyti ei maksaisi mitään.
Tuktukissa suomalaismies heittäytyi puheliaaksi. Vheer aar juu from, hän tiedusteli. Raumalta olen, totesin vastauksesi. Hänen vaimonsa koki tämän varsin hauskaksi ja molemmat alkoivat innokkaasti puhella kaikesta matkalla näkemästään. He olivat menossa eri saarelle kuin minä.
Matka kesti yllättävän pitkään. Lopulta saavuimme perille, ja katsoessani karttaa havaitsin meidän olevan aivan rautatieaseman lähellä, eli sieltä mistä olin vähän aiemmin lähtenyt liikkeelle. Paikalla oli odotustila ja paljon turisteja venettä odottamassa. Tietolähde, jonka perusteella olin venettä etsinyt taisi olla vanhentunut.
Ahtauduin muiden turistien kanssa veneeseen, joka oli varustettu neljällä Suzukin 250hv ulkolaitamoottorilla. Lastauksessa meni yllättävän kauan. Matkatavaroita paiskottiin laiturilta keulaan loputtomalta tuntuva määrä.
Matkassa kesti vajaa tunti. Veneestä ei nähnyt juuri mitään, joka oli vähän ikävää.
Saavuimme saarelle ja tiedustelin, kuuluuko minun jäädä pois tässä vai toisella pysäkillä. Seuraavalla, kuulemma. Menin takaisin istumaan. Se oli melko ikävää puuhaa, koska veneen ilmastointi nojasi siihen, että alus pysyy liikkeessä. Nyt se alkoi tuntua kattopressuineen lähinnä kasvihuoneelta.
Saavuimme seuraavalle laiturille. Hyppäsin pois veneestä ja suuntasin suorinta tietä laiturilla olevaan sukelluspuotiin. Siellä oli vastassa tupakoiva puliukon näköinen mies, jolla oli lävistyksiä, parta kuin joulupukilla ja pitkät takkuiset hiukset. Vahvistin hänelle aikovani tulla huomenna sukeltamaan, kuten sovittu. Serkkupoika aikoo vissiin pistäytyä Thaimaassa tässä lähiaikoina, ja tahtoo tietysti sukeltamaan. Ajattelin, että tämä olisi oiva tilaisuus valmistautua siihen itse, ettei minun tarvitse mennä merenpohjaan ihan kylmiltään.
Tiedustelin kulkuvälineistä saarella. Puliukko tiedusteli, osaanko ajaa mopoa. Sanoin, että minulla on siihen jopa ajokortti toisin kuin suurimmalla osalla saaren mopoilijoista. Hän nauroi vähän ja totesi, että ei sitä täällä kukaan kysele. Se olikin hyvä, koska vaikka minulla olikin kansainvälinen ajokortti, niin se ei ollut voimassa Kambodžassa. Kortista on nimittäin kaksi mallia: 1949- ja 1968-mallit. Minulla on 1968-malli joka käy esimerkiksi Laosissa ja Thaimaassa, mutta ei Kambodžassa. Joka tapauksessa, mopoja oli kuulemma vuokrattavana viidentoista dollarin päivähintaan. Kauhistelin tätä. Saarihinnat, kuulemma. Hän turisi totta saarihinnoista: Koh Rongin hotellit olivat hirvittävän kalliita, kalleimpia joissa tällä matkalla vierailin.
Lähdin etsimään kulkupeliä hotellille. En ollut edes päässyt rantatielle asti, kun eräs mies kauppasi minulle jo tuktuk-kyytiä. Näytin kartasta hotellini, joka olikin aika kaukana. Mapsin mukaan matkaa oli melkein kymmenen kilometriä. 15 dollaria, kuulemma. Kallista, sanoin. Phnom Phenissä se maksaisi kaksi tai kolme dollaria, sanoin. Menen uimalla, sanoin ja lähdin kävelemään. Jos matka olisi noin kallis, voisin yhtä hyvin vuokrata mopon saman tien. En kuitenkaan ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun minulle jo huudettiin, että tämä kaveri vie sinut viidellä dollarilla. Se kuulosti jo paremmalta. Suostuin tarjoukseen.
Kuski ajoi päinvastaiseen suuntaan kuin mitä ensin ajattelin. Alun perunapeltotien jälkeen kulkuväylä jatkui varsin uuden näköisenä, hyväkuntoisena ja päällystettynä hotellille asti. Liikennettä ei ollut käytännössä yhtään. Jossain vaiheessa ohitimme laakean alueen, jonne oltiin rakentamassa “ekoturismilentokenttää”. Ei, minäkään en ymmärrä miten ekoturismi ja lentäminen sopivat samaan lauseeseen. Kai tätä paikkaa yritetään muuttaa Kambodžan Koh Samuiksi, jotta tänne saataisiin vielä vähän lisää kiinalaisturisteja tai jotain. Kuten muuallakin maassa, tienvarsilla ja kylissä oli säännöllisiin välimatkoin maan ainoan sallitun puolueen, Kambodžan kansanpuolueen eli CPP:n vaalimainoksia.
Saavuin hotellille, jossa aurinkoinen vastaanottovirkalija tarjosi ilmaista teetä. Tiedustelin mopovuokrista (kolme päivää 30 dollaria, ei paha) ja vuokrasin mopon seuraavasta aamusta alkaen. Söin päivällistä, joka oli hyvin keskinkertaista paistettua riisiä. Myös tokeegekoista tiedustelin. Niitä on kuulemma vaivoiksi asti, tuollakin kököttää yksi joka ilta, sanoi virkailija osoittaen kohtaa katossa. Tämähän oli kiintoisaa. Lisäksi näin kyltin, jossa mainostettiin venematkaa suoraan tältä saarelta Bangkokiin. Hintaa olisi vain 61 dollaria. Tarjous oli vaikea vastustettava.
Olin tehnyt pienen suunnitteluvirheen tätä matkaa varatessani, joskin se johtui osin Kambodžan maantieteestä. Keskellä maata, oikeastaan melko lähellä Vietnamin rajaa on pääkaupunki Phnom Penh. Siitä pohjoiseen sijaitsee Siem Reap. Täysin päinvastaisessa suunnassa etelässä on Sihanoukville ja Koh Rong. Olisi ollut järkevintä yrittää päästä jotenkin suoraan Saigonista Siem Reapiin, sieltä Phnom Penhiin ja jatkaa sielä Sihanoukvilleen. Saigonista Siem Reapiin kulkevia busseja ei kuitenkaan tietääkseni ollut, ja yritin välttää lentämistä.
Joka tapauksessa, nyt tein hyvin erikoista poukkoilua kaupunkien välillä ja lisäksi menisin vielä takaisin Phnom Penhiin, koska lentoni Bangkokiin lähtisi sieltä. Tässä viimeisessä etapissa ei todella ollut mitään järkeä. Olisi ollut paljon loogisempaa lentää Bangkokiin suoraan Sihanoukvillestä (mutta en ollut tajunnut siellä olevan lentokenttää) tai sitten ottaa tämä vene Bangkokiin (mutta en tiennyt veneen olemassaolosta ennen tätä päivää). Myös Siem Riepin kentältä olisi voinut lentää Bangkokiin halvalla, mikäli olisin kulkenut Saigonista ensiksi Sihanoukvilleen ja sieltä Phnom Penhin kautta Siem Reapiin. Errare humanum est. Lento oli kuitenkin varattu jo kuukausi sitten enkä voinut saada siitä rahoja takaisin, eikä minua huvittanut maksaa kuuttakymmentäyhtä dollaria ylimääräistä.
Sain avaimen bungalowiini muutaman tunnin etuajassa, joka oli mukavaa. Siellä ei ollut wifiä. Havaitsin kuitenkin, että hotellin ravintolassa oli varsin laadukas wifi ja aloin julkaista siellä blogipäivityksiä. Tässä vierähti useampi tunti.
Minua alkoi tässä vaiheessa väsyttää varsin runsaasti, ja päätin ottaa puolentoista tunnin torkut. Sitä ennen kävin kuitenkin meressä sukelluslasien kanssa. Näin jonkin verran kaloja ja vesikasveja. Suhtauduin niihin käyttämällä sukeltajien mereneläviä koskevaa pääohjesääntöä: älä koske mihinkään. Lisäksi näin merisiilejä, joka oli kiinnostavaa tietoa merellisiä yökävelyitä varten. Käytin toista sukeltajien pääohjesääntöä: älä missään tapauksessa astu merisiilin päälle.
Nokosia aloitellessani kävi ilmi, että bungalowien vierellä asuvat paikalliset pitävät kotieläiminä kukkoja. Tämä oli vähän harmillista, ja päätin nukkua korvatulpat päässä.
Heräsin väsyneenä, mutten raaskinut nukkua enempää, jotteivät yöunet menisi. Taivas oli mennyt pilveen ja aurinko oli laskemassa. Kävin lisää valokuvia läpi ja julkaisin yhden kirjoituksen lisää.
Silloin huomasin, että kaikki viimeisen kolmen viikon ajalta otetut kuvat on otettu väärillä kamera-asetuksilla. Halide, jota käytän kamera-applikaationani on jostain syystä mennyt vajaa kuukausi sitten tilaan, jossa pääkameran kuvat otetaan 12 megapikselin resoluutiolla 48 megapikselin resoluution sijaan. Kuvien tarkkuus oli vain neljännes siitä, mitä se olisi voinut olla. Olin kauhistunut. Tänä aikana oli otettu lähes 2000 valokuvaa. Lukija ei eroa juuri huomaa, koska web-käytössä kuvat on pakattava miniskuulisen kokoisiksi muutenkin. Nautin kuitenkin suunnattomasti tarkkojen valokuvien katselemisesta omissa kokoelmissani ja erityisesti taustakuvana käyttäessä hyvä resoluutio on erittäin olennainen asia. Lisäksi 48 megapikselin kuvaa pystyy rajaamaan paljon enemmän kuin 12 megapikselin kuvia. Joka tapauksessa, jos kameran asetus muuttuu ilman, että sitä muutan (ja minulla ei ole mitään syytä muuttaa sitä, tallennustilaa on ihan riittävästi) niin silloin vika on sovelluksessa. Katsoin aiemmin jättämääni sovellusarvostelua. Siinä valitin täysin samasta ongelmasta, ja ilmeisesti tämän asetuksen sai muuttumaan automaattikuvaustilan muuttaminen manuaaliseksi. Kun manuaalisesta vaihtoi takaisin automaattiseksi, olisi pitänyt jotenkin ymmärtää mennä asetuksiin vaihtamaan 48 megapikselin kuvaustila käsin takaisin päälle. Olin näemmä unohtanut, että näinkin voi köydä. Annoin kamera-applikaatiolleni potkut ja latasin toisen App Storesta ongelman välttämiseksi tulevaisuudessa. Maksoi kympin, mutta eihän se ole raha eikä mikään, jos ottaa vuodessa 10 000 - 20 000 kuvaa kuten minä. Joskus muutama hyväkin kuva mahtuu joukkoon.
Lohduttauduin sillä, että ero ei ollut käytännössä kovin suuri, jos huomasin virheen vasta nyt. Makrokuviin, telekamerakuviin ja ultralaajakulmakuviin asetus ei myöskään vaikuttanut mitenkään, vaan ainoastaan pääkameralla otettuihin kuviin. Tästä huolimatta esimerkiksi Vang Viengin maisemakuvissa olisi ehdottomasti ollut hyötyä suuremmasta tarkkuudesta.
Uusi sovellus (nimeltään ProCamera) paljastui saman tien ominaisuuksiltaan monipuolisemmaksi kuin Halide. Saa nähdä, miten yhteiselämämme lähtee kehittymään.
Söin hotellin ravintolassa illalliseksi punaista currya, joka oli parempaa kuin paistettu riisi. Onneksi. Lähellä ei nimittäin ole muita ravintoloita. Tämä taitaa olla ainoa monen kilometrin säteellä. Hotellin emännän mainitsema tokeegekko (Gekko gecko) ilmaantui katonrajaan istumaan. Se olikin suurenmoinen eläin. Yksilö oli suurikokoinen, mutta ei suurin näkemäni. Yritin pyydystää gekkoa harjan avulla, mutta en oikeastaan tiennyt, mitä olin tekemässä ja tulokset olivat mitäänsanomattomia.
Tokeegekkojen äänekköitä paritteluhuutoja kuului illan aikana monta kertaa kaikkialta ympäriltämme. Paikalliset tokeet tosin kukkuvat mielestäni eri aksentilla kuin thaimaalaiset. Sen sijaan, että huuto olisi “Ä-ÖÖ!” on se mielestäni täällä ennemminkin “A-OO!”.
Koh Rong on kuuluisa sinisenä hehkuvasta planktonistaan. Hotellissa minua neuvottiin, että sitä on helppo löytää: kävele vain rannalla viitisen minuuttia etelään päin ja sitten syvemmälle, kunnes vettä on vyötäisiin asti.
Tein, kuten minua ohjeistettiin. Käytin otsalamppuani, jotta en talloisi merisiilejä tai muita elukoita.
Meressä näkyi kaikenlaista elämää. Näin esimerkiksi taskuravun ja kalpeita pikkukaloja, joita valo houkutteli. Ne alkoivat parveilla ympärilläni ja suorastaan näykkiä minua. Pohjassa oli myös osittain hiekkaan hautautuneena rusehtavanvärinen rausku. Vesi oli niin kirkasta, että syvyyttä oli vaikea arvioida ja pinnalla kelluvat lehdet näyttivät ajoittain leijuvan ilmassa.
Aika ajoin sammutin lampun joksikin aikaa ja katselin ympärilleni. En nähnyt jälkeäkään hohtavasta planktonista. Tämä oli harmillista. Ranta oli pääasiassa hyvin pimeä ja hiljainen, sillä oli hotellin lisäksi vain muutama asumus. Poikkeuksen hiljaisuuteen teki vain yhdellä asumuksella kovaa popittava joukko khmerejä.
Lähdin takaisinpäin. Kun olin jo hotellin rannalla, monijalkainen jokin kipitti karkuun jalkojeni juuresta. Otin sen kiinni. Se paljastui suurikokoiseksi ravuksi, jolla oli hauskat pitkulaiset silmät. Oikein hieno rapu. Dokumentoin ravun ja menin tiedustelemaan planktonista. Minun olisi pitänyt kuulemma planktonvalon päällekytkemiseksi loiskuttaa vettä, ja näin en ollut tehnyt.
Ennen nukkumaanmenoa kirjoitin päivän tapahtumista. Yö ei ollut kovin rauhaisa: ensin ulkona alkoivat ulvoa koirat, joita täällä juoksee siellä täällä. Sitten välittömästi bungalowini oven ulkopuolelta alkoi kuulua
A-OO!!!!! A-OO!!! A-OO! A-Ooo A-oooo…
Menin etsimään äänen lähdettä, mutta en löytänyt sitä. En ihmettele, että eläin sai aikoinaan Vietnamissa sotivilta jenkeiltä lisänimekseen “fuck-you lizard”.