Heräsin ajoissa, kävin 7-Elevenissä ostamassa evästä ja menin metrolla Bangkokin päärautatieasemalle (Krung Thep Aphiwat).
Metromatkassa meni ehkä kymmenen minuuttia, Kaakkois-Aasian suurimman rautatieaseman toiseen päähän kävelemisessä ainakin viisitoista. Suurin osa asemasta oli aidattu niin, ettei sinne päässyt. Raiteita on 38 mutta tällä hetkellä käyttöön riittäisi murto-osa tuosta määrästä. Paljon on rakennettu tulevaisuuden varalta ja varmuuden vuoksi.
Vanhanaikainen juna lähti liikkeelle kello 9:05 kohti pohjoista. Ajoimme korotettua raidetta pitkin. Näin Chatuchakin puiston, sitten oman asuintaloni, Supalai Parkin jossa olin joskus asunut ja SCB:n pääkonttorin. Sitten ohitimme Kasetsartin yliopiston, Ciela Sripatumin, maahanmuuttoviraston ja Wat Phra Sri Mahathatin. Harmillisesti ikkunani oli kuin hiekkapuhellettu, eikä siitä nähnyt kunnolla läpi. Don Mueangin lentokentällä pysähdyimme ja kyytiin tuli lisää matkustajia. Juna kolkutteli maaseudun läpi tunnin verran kunnes saapui perille.
Terrrrrrvetuloa matkalle iloiseen mutta arvoitukselliseen Ayutthayaan (lausutaan ajuttajaa), Ayutthayan valtakunnan muinaiseen pääkaupunkiin. Kaupunki perustettiin virallisesti vuonna 1350, asutusta alueella on saattanut olla jo 1200-luvulla. Kaupunki oli aikanaan yksi maailman upeimmista ja siellä oli 1700-luvulla jopa miljoona asukasta. Vuonna 1767 burmalaiset kuitenkin onnistuivat lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen polttamaan sen paskaksi. Burmalaisten saartorenkaasta onnistui kuitenkin murtautumaan ulos muuan kenraali Taksin mukanaan viisisataa miestä. Hän pakeni itään, nostatti armeijan, valloitti hajonneen kuningaskunnan osat itselleen ja ajoi burmalaiset pois. Sitten hän pystytti uuden pääkaupungin Thonburiin Chao Phraya -joen suulle, koska Ayutthayan jälleenrakennus olisi vaatinut liikaa resursseja ja uutta aluetta oli helpompi puolustaa. Vanhoilla päivillään hän menetti järkensä ja vallan kaappasi hänen lapsuudenystävänsä kenraali Chakri joka otti itselleen hallitsijanimen Rama I. Pääkaupunki siirrettiin joen toiselle puolelle ja sai nimen Bangkok.
Noustessani junasta päätin mennä ensiksi katsomaan Chao Phraya -jokea. Joki paljastui yhtä ruskeaksi kun Bangkokissakin, joskin se oli vähän kapeampi. Matkaa oli ehkä 300 metriä, mutta tällä lyhyellä matkalla minulle yritettiin myydä jo kaikenlaisia kuljetuspalveluita polkupyöristä tuk-tukeihin. Kaupunki oli selvästi melkoinen turistirysä.
Päätin hyväksyä erään iäkkäämmän naisen tarjouksen: hän tarjoutui kuskaamaan minut viiteen eri temppeliin, reissun kesto 3 tuntia ja hintaa 500 bahtia. Vaihtoehtonani olisi ollut polkupyörän vuokraus, mutta tiesin kokemuksesta että Thaimaan kaupungit on suunniteltu autoille. Moponkin olisin voinut vuokrata, mutta minulla ei ollut mukanani kv-ajokorttiani eikä vekotinta, jolla kiinnittää puhelin ohjaustankoon navigointia varten. Ennen kaikkea kuitenkin kyse oli aivotyöstä. En tiennyt, mitä Ayutthayassa kannatti tehdä, ja opastettu kierros tarkoittaisi ettei minun tarvitse vaivata sillä päätäni. Junassa tekemieni googlausten perusteella kaupungissa oli lähinnä muinaisia temppeleitä, mutta ilman laajaa selvitystyötä en osannut valita, missä niistä kannattaisi käydä.
Nousin tuk-tukin lavalle ja lähdimme ajelemaan. Liikennettä näytti olevan varsin maltillisesti. Mopolla ajaminen olisi ollut sen puolesta ihan mahdollista.
Ensimmäinen pysäkki oli Wat Yai Chai Mongkhon. Lämpöä oli vain 27 astetta ja tuuli tuiversi niin, että minulle alkoi tulla suorastaan kylmä. Kuskini jäi odottelemaan parkkipaikalle ja minä menin temppeliin. Se maksoi 20 bahtia.
Temppelin raunio oli varsin kunnioitettavan kokoinen. Se oli valmistettu punaisesta tiilestä seitsemisensataa vuotta sitten. Turistilaumoja, jotka puhuivat lähinnä espanjaa laukkasi ympäriinsä samoin kuin valkokaapuisia buddhalaisia nunnia. Kävelin ympäriinsä ottaen valokuvia. Ei hullumpaa. Kyllä tätä kelpasi tulla Bangkokista katsomaan. Taivaskin oli sininen ja ilma puhdasta.
Alueella oli paljon buddhankuvia ja jonkin verran rukoilevia thaimaalaisia. Pihamaalla oli kylttejä buddhalaisuuden 38:sta siunauksesta. Ei tainnutkaan olla sattumaa, että Bangkokin päärautatieasemalla oli 38 raidetta.
Jatkoimme matkaa. Seuraava pysäkki oli Wat Mahathat. Se oli samankaltainen kuin edellinen temppeli, mutta raunioituneempi. Eräässä temppelin kulmauksessa puu oli kasvanut buddhankuvan päälle, ja se oli suosittu kuvauskohde. Pääsymaksu oli 50 bahtia, ja tulin maksaneeksi 100 bahtia koska unohdin odottaa vaihtorahoja.
Wat Ratchaburana sijaitsi edellä mainitun vieressä. Siitäkin sai pulittaa 50 bahtia, ja tällä kertaa muistin odottaa vaihtorahoja. Sen keskinen prang oli varsin komea, ja tämä wat oli suosikkini muistakin syistä. Siellä oli vähemmän turisteja kuin muissa paikoissa ja lisäksi siellä oli eläimiä. Prangiin sai nimittäin kiivetä sisään, ja siellä oli krypta jossa oli joskus ollut arvokkaita pyhäinjäännöksiä. Pyhäinjäännösten sijaan minua kiinnostivat kuitenkin seinissä pää alaspäin killuvat lepakot. Minulla oli kerrankin oikeat varusteet: otin detektorin repustani, vaihdoin siihen pariston ja sain kuin sainkin kuunneltua lepakoiden kaikuluotausta. Ne toki nukkuivat ja olivat suurilta osin hiljaa, mutta aina silloin tällöin yksi lepakko pudottautui alas ja lensi kierroksen kiinnittyäkseen sitten uudelleen seinään tai kattoon.
Seuraava pysäkki oli kolmiosainen: Wihan Phra Mongkhon Bophit, entisöity temppelirakennus jossa oli suuri kultainen buddhankuva, Wat Phra Si Sanphet jossa oli kolme valtavan suurta chediä ja Wat Phra Ram, joka näytti vähän Wat Ratchaburanalta. Wat Phra Ramin editse käveli norsu. Kaikissa näissä paikoissa oli runsaasti turisteja. Eräs thaimaalainen turisti halusi kuvan itsestään niin, että Wat Phra Si Sanphetin kaikki tornit näkyisivät taustalla. Näillä paikoilla on edelleen uskonnollista merkitystä buddhalaisille.
Palasin takaisin tuk-tukille. Kuski tarjoutui sitten ajamaan minut ravintolaan. Epäilin jotakin konnankoukkua, mutta ravintolassa oli paljon myös paikallisia eli joka antoi siitä luotettavan kuvan. Annokset olivat jokseenkin kalliita, 90 bahtia paistetusta riisistä totutun 60-80 bahtin sijaan mutta ruoka oli myös erinomaisen hyvää. Koin siis saaneeni rahoilleni vastinetta. Ravintolassa puhuin internetitse kiinteistönvälittäjäni kanssa, ja hän ehdotti että voisin mennä takaisin Bangkokiin veneellä. Se kuulosti kiinnostavalta, ja päätin selvittää asiaa. Minulla oli lippu kello 18 lähtevään junaan, mutta venematka kuulosti kiinnostavammalta.
Kysyin veneistä kuskilta, mutta hän sanoi ettei sellaisia ole. Hän kaiketi tarkoitti, että venematkoja ei ole saatavilla tänään tai tähän vuodenaikaan (hänen englantinsa ei ollut hirveän hyvää), koska Chao Phrayaa on käytetty vesikuljetuksiin aina. Sitten ajoimme takaisin rautatieasemalle, ja maksoin kuskille 500 bahtia. Hän ei vaikuttanut panevan pahakseen, vaikka olimme olleet matkalla neljä tuntia luvatun kolmen tunnin sijaan.
Kello oli nyt kaksi. Minulla oli vielä neljä tuntia aikaa. Pohdin, mitä tehdä seuraavaksi. Olisin kaiketi voinut pyytää kuskia ajelemaan vielä pariin muuhun temppeliin, mutta olin toisaalta nähnyt niitä jo runsaasti. Mitäs muuta täällä olisi? Ehkä norsuja? Voisin mennä katsomaan norsuja, jos sellaisia löytyisi. Thaimaassa eläimiä ei kuitenkaan aina kohdella hyvin, enkä halua tukea norsuille kärsimystä aiheuttavaa liiketoimintaa. Siksi päätin etsiä sellaisen paikan jolla on hyvät Google-arviot. Jos länkkärit epäilevät eläimiä kohdeltavan huonosti, niin seurauksena annetaan yhden tähden arvioita erittäin herkällä liipaisimella.
Löysin paikkoja, joille oli annettu neljä tähteä viidestä. Minun ei tarvinnut edes lukea niitä: pitkä kokemukseni internet-arvioista kertoi minulle, että tuo tarkoitti seassa olevan jonkin verran juuri edellä mainitun kaltaisia yhden tähden arvioita. En siis mennyt sellaiseen. Sen sijaan valitsin paikan, jonka keskiarvo oli 4.4 tähteä viidestä. Tilasin Grab-moottoripyörän, jota ajoi vähän yllättäen nainen. Hän hyppäsin kyytiin ja hän lähti kuskaamaan minua norsuaitaukselle. Jossakin vaiheessa havaitsin meidän käyttävän melkoisia oikopolkuja ja esimerkiksi ajavan kauppahallin läpi.
Saavuimme perille ja näin monta norsua erilaisissa aitauksissa. Onnistuin hoitamaan puhumisen paikalla olevan naisen kanssa lähes täysin thaiksi. Ostin pienen vihanneskorin 50 bahtilla ja tarjosin lähimmälle norsulle jotakin kurkun kaltaista. Se tarttuikin innokkaasti kärsällään kurkkuun sierainlihaksiaan apuna käyttäen ja vei sen heti suuhunsa hamuten lisää. Tässä ruokinta-aitauksessa oli neljä aikuista norsua ja yksi poikanen.
Kori oli äkkiä tyhjä, ja ostin toisen, isomman korin. Siinä oli kurkkujen lisäksi muitakin juureksia ja vihanneksia sekä lisäksi banaaniterttu. Aloin syöttää niitä norsuille.
Kiertässäni aitauksen ympäri lähestyäkseni norsunpoikasta ja sen emoa havaitsin, että kulmassa olevan norsun kärsällä oli varsin suuri ulottuvuus ja se yritti kärsämöidä vihannekseni. Väistin ja heitin emolle ruokaa aitaukseen. Pikkunorsulle annoin lähes puolimetrisen verson, jonka ympäri se kärsänsä kääräisikin. Syömisestä ei vain vaikuttanut tulevan oikein mitään, se kun ei saanut pitkää versoa kunnolla suuhunsa oikein missään asennossa. Lopulta pikkunorsu alkoi osoittaa mieltään lakaisemalla korrella lattiaa koomisen näköisesti.
Aitauksen kulman pari kertaa ohitettuani minut ryöstettiin. Kulman norsu survaisi kärsänsä koriini, kääri sen rullalle ja onnistui saamaan saaliiksi ainakin lähes kokonaisen banaanitortun. Voin sanoa, että vihanneskorista kamppailu täysikasvuisen norsun kanssa on aikamoinen voimainkoetus. Sain kuitenkin onneksi korin takaisin kun norsu siirsi ulosmittaamansa elintarvikkeet suuhunsa.
Norsut syötettyäni päätin istuutua penkille pohtimaan seuraavaa siirtoa. Kello oli vähän yli kolme. Yksi aitauksen norsuista ulosti näyttävästi ja sen jälkeen vielä virtsasi päälle. Katsoin kartasta, missä olin. Havaitsin, että en ollutkaan siellä missä olin kuvitellut olevani: olin norsuaitauksella, joka oli saanut Googlessa 4 tähteä viidestä ja kuten olin arvannutkin, osa ihmisistä valitti, kuinka huonosti norsuja kohdellaan (toki osa myös sanoi, että norsuja kohdellaan hyvin). 4.4 tähteä oli tässä samassa paikassa olevan norsuilla markkinoitavan hotellin saama arvio.
Katsoin norsuja. En havainnut niissä mitään silmiinpistäviä ongelmia. Toisaalta tiesin myös, että en tiennyt norsunhoidosta tai norsujen tavanomaisesta käytöksestä oikeastaan mitään. Ainoa puute vaikutti olevan, ettei norsuilla ollut kovin paljon liikkumatilaa. Ne olivat kahlittuna kiinni aitaukseen yhdestä jalastaan tai kaulastaan, eikä ketju ollut kovin pitkä.
Tilasin Grabin rautatieasemalle. Kello oli vasta vähän yli neljä, enkä keksinyt enää mitään tekemistä. Päätin tiedustella, voisiko lippua kenties muuttaa. Thaimaassa monet liput ovat hyvitettävissä tai muutettavissa paljon helpommin kuin lännessä. Esitin asiani tiskillä, ja ymmärsin selvityksestä lopulta, että lippua ei voi muuttaa mutta sen voisi peruuttaa internetissä. Sitten hän voisi myydä minulle uuden lipun. Tämän sanoessaan hän osoitti aikataulusta junaa, joka saapui 15:59. Kyseinen ratapölkynkolistaja taisi olla reilusti myöhässä.
Peruutin siis lippuni. Se oli maksanut 261 bahtia. Sain takaisin 130 bahtia. Sitten menin ostamaan uutta lippua, ja se maksoi vain 20 bahtia. Tällä tavalla lipun muuttamalla matkani tuli siis oikeastaan halvemmaksi kuin mitä olin siitä alunperin maksanut. Uuden lipun halpa hinta selittyi sillä, että se oli ilmastoimattomassa kolmosluokassa kakkosluokan sijaan ja juna oli hitaampi ja pysähtyi joka asemalla.
Nousin junaan sen saapuessa ja aloitin matkan Bangkokiin. ilmastoinnin puute ei minua haitannut ollenkaan, mutta penkkien selkänojat olivat lähes 90 asteen kulmassa ja istuin oli melko epämukava. Ikkuna oli raollaan, ja siitä pystyi ottamaan hyvin valokuvia. Harmittelin edelleen norsuasiaa ja päätin tiedustella Watilta missä päin Thaimaata olisi norsuja, joista varmasti huolehditaan hyvin. Hän saattaisi hyvinkin tietää tämän asian.
Saavuin Bangkokiin auringonlaskun aikaan ja menin metrolla kotiin. Olo oli kuin pidemmältäkin matkalta palatessa. Vessassa käyminen teki eetvarttia, edellinen käynti oli tapahtunut nimittäin aamulla 11 tuntia aiemmin.