Sää oli aamulla jälleen harmaa. Selailin Lazadaa ja katselin, mitä maksaisivat hiilikuituiset kävelykepit vaellustarkoitukseen. Viime reissulla ne olisivat tulleet parin kertaan tarpeeseen, etenkin kun otamme huomioon thaimaalaisten kummallisen tykästymisen puroissa kävelemiseen. Löysin Lazadasta kaupan joka sauvoja myi. Sitten löysin saman kaupan Google Mapsista, ja se sijaitsi melko lähellä Phahon Yothin 59:ää.
Päätin lähteä käymään Wat Phra Sri Mahathatilla pohjoisessa. En ollut käynyt temppelialueella vuosiin ja siellä oli muistaakseni kanoja ja muitakin eläimiä, ja eläimethän ovat aina hauskoja. Lisäksi se sijaitsi lähellä mainittua kauppaa.
Lähdin siis sinne. Wat Phra Sri Mahathatin asemalla oli melkoinen ryysis. Syykin oli selvä. Vaaleanpunainen linja oli avautunut viisi päivää aiemmin, ja se yhdistyi BTS-rataan tällä asemalla. Totesin, että jos tilaisuus tulee niin tästä junaradasta voisi kuvata timelapse-videon siinä missä keltaisestakin. Radan tekniikkakin taisi olla samanlaista. Sää oli kuitenkin yhä harmaansorttinen, ja päätin lähteä ensiksi käymään temppelillä. Sitä ennen voisin kuitenkin käydä 7-Elevenissä ostamassa jotakin kananruokaa siltä varalta, että elukoita tulisi vastaan.
Wat Phra Sri Mahathatin asema on vähän hankalalla paikalla. Se ei ole riittävän kaukana pohjoisessa ollakseen suoranaisesti lähellä Lotus-kauppakeskusta, mutta se ei myöskään kovin lähellä etelän puolella olevaa temppeliä, jonka mukaan asema on nimetty.
Lähdin ensin etelään päin aikomuksenani etsiä 7-Eleven ja mennä sitten temppelin puistoon kanoja ruokkimaan. Löysin 7-Elevenin, mutta siellä ei ollut sopivaa linnunruokaa.
Jatkosuunnitelmana päätin lähteä kokonaan toiseen suuntaan ja käydä ensin ulkoiluvarustekaupassa kepakoita katsomassa. Tässä vaiheessa oli helpointa mennä 11. jalkaväkirykementin BTS-asemalle ja kulkea sillä yksi pysäkki pohjoiseen Wat Phra Sri Mahathatin asemalle.
Nyt olin siis taas lähtöpisteessä. Lähdin kävelemään kepakkokaupalle ja kauppa löytyikin helposti. Nuohosin sen läpi ja löysin kasaan taittuvia hiilikuitu- sekä alumiinikepakkoja. Olisi toivottavaa, että kepit olisivat ennen kaikkea kevyet. En oikeastaan tarvitse niitä muutoin kuin väliaikaisesti vesistöä ylittäessäni tai maaston ollessa muutoin erittäin vaikeakulkuista. Silloin ne ovat kullan arvoiset. Suurin osa kepeistä painaa noin 500 grammaa paria kohti, eikä minua huvita kuskata mukanani puolta kiloa painolastia satunnaista käyttöä varten. Täällä kaupassa myytävät Black Diamondin huipputekniset hiilitikut painoivat kuitenkin vain 300 grammaa. Kokeilin sellaisen kokoamista ja uudelleenpurkamista. Mekanismi oli varsin kiintoisa. Hinta oli melko suolainen ja päätin pohtia asiaa. Ostin kaupasta kaksi miniskuulisen pientä siniseksi eloksoitua jousihakaa 60 bahtilla.
Lähellä kauppaa oli 7-Eleven. Ostin sieltä paremman puutteessa paahdettuja mutta suolaamattomia pähkinöitä sekä vesipullon ja aloitin jälleen matkan temppelialueelle.
Menin porteista sisään. Alueella oli jonkin verran ihmisiä, kaikki thaimaalaisia. Puluja oli paljon. Paikalliset ruokkivat niitä sekä lammikoiden kaloja leivällä. Lehmiä ei ollut toisin kuin silloin pari vuotta sitten.
Kävelin ympäriinsä puiden katveessa. Itse temppeliin en mennyt. Näin pari pientä, suunnilleen kyynärvarren mittaista juovavaraania. Sitten näin siipikarjan edustajia kuten olin toivonutkin, osa melko rähjäisen näköisiä. Annoin niille pähkinöitä, ja linnut nokkivat ne suihinsa. Erityisesti kukot vaikuttivat kiinnostuneilta ruuasta, naaraat eivät tuntuneet aina tietävän mitä tehdä näin isoille pähkinölle. Yksi kukoista alkoi kiekua, ja seurauksena kaikki muutkin temppelin kukot alkoivat kiekua. Miksi aina pitää kiekua? Joka tapauksessa, nyt oli helppo löytää lisää kukkoja ja niiden seurassa olevia kanoja. Jatkoin matkaani.
Kanoilla oli varsin hyvä näkö vaikkapa oraviin verrattuna ja nokkimisjärjestyksen konsepti tuli selväksi. Löysin kukon, joka uskalsi syödä kädestä ja annoin sille pähkinöitä. Pohdin, olisiko täällä kananpoikasia. Olin nähnyt tipuja viime kerralla. Mihin vuodenaikaan kanat saivat poikasia? Eikös niillä ole tapana munia joka päivä?
Sää oli parantunut ja temppelialue kylpi auringonvalossa. Päätin lähteä BTS:lle kuvaamaan timelapse-videota vaaleanpunaisesta linjasta.
Siinä samassa minua kuitenkin lähestyi munkin näköinen mies sen näköisenä, että hänellä oli jotain asiaa. Tervehdin munkkia kolmannen asteen wai-eleellä niin, että peukaloni olivat suunnilleen hiusrajalla kuten etiketti vaatii. Munkki vastasi kuten etiketti vaatii, eli ei tehnyt mitään. Munkki kumartaa korkeintaan Buddhaa, tällaisen jälleensyntymän kierteessä kärvistelevän barbaarin on turha haaveilla sellaisista kunnianosoituksista. Munkki kuitenkin reagoi sanalliseen tervehdykseeni, ja keskustelimme jonkin aikaa. Munkit kuulemma puhuvat mielellään englantia harjoituksen vuoksi. Tämäkin munkki yritti, mutta ei sitä juurikaan osannut, joten puhuimme pääasiassa thaita. Hän kyseli kysymyksiä kuten mistä tulen, missä asun, miksi opiskelen thaita, kauanko aion täällä olla ja olenko käynyt temppelissä aiemmin. Minä kysyin myös kysymyksiä, ennen kaikkea kanoihin liittyviä. Munkki intoutui tarjoamaan minulle riisiä, jolla ruokimme kanoja ja siinä sivussa myös varsin suurta määrää puluja.
Tiedustelin, miksi temppelialueella on kanoja. Munkki sanoi jotakin thaiksi, mutta en ymmärtänyt sitä. Hän kaivoi kaapunsa laskoksista iPhonen ja käytti Google-kääntäjää. Release, throw away. Sitten hän sanoi “Boxing!” Silloin ymmärsin. Nämä olivat entisiä tappelukukkoja ja kenties niiden jälkeläisiä, jotka oli hylätty tänne. Munkit sitten pitivät niistä huolta ruokkimalla niitä. Tämä selitti, miksi osa linnuista oli niin rähjäisiä ja kukkojen kannuksissa oli usein vaurioita. Kukkotappelut ovat Thaimaassa laillisia huolimatta kärsimyksestä, jota se aiheuttaa linnuille.
Tiedustelin myös, olisiko alueella kananpoikasia. Munkki katsahti pensaaseen jossa kanat viettivät aikaansa ja totesi, että taai, nguu kin lääu. Käärme söi. Aivan. Kananpoika maistuu varmasti myös juovavaraaneille. Tässä lausahduksessa oli kiintoisaa munkin käyttämä rekisteri: olisin olettanut hänen käyttävän sanaa sia sanan taai sijaan, koska nimenomaan eläin oli kuollut eikä ihminen. Ehkä hän kunnioitti syvästi kaikkea elämää, yritti puhua yksinkertaisesti ulkomaalaiselle tai tähän oli joku muu syy.
Lähdin vihdoin BTS:lle, joskin otin matkalla vielä pari kuvaa temppelistä. Vaaleanpunaisen linjan asemalla oli valtavasti porukkaa ja työntekijät jakelivat ilmaislippuja, koska rata oli vielä virallisesti testausvaiheessa. Minulle sanottiin, että voin käyttää kanikorttia, mutta en MRT-korttia. Tämä oli sinänsä kiintoisaa, että tämä kapine oli brändätty nimenomaan MRT:ksi eikä BTS:ksi, jossa kanikorttia useammin käytettiin. Noh, samapa tuo.
Nousin junan kyytiin. Se oli ääriään myöten täynnä matkustajia. Kyseessä ei ollut samantyppinen oikea juna kuin BTS:t vaan niin kutsuttu monorail, yksiraiteinen. Juna tasapainottelee kumipyörien päällä kapealla kiskolla, joka on käytännössä 35 kilometriä pitkä betoniporsas. Lisäksi junan alaosassa on molemmilla puolilla 90 asteen kulmassa pyörät pyörimässä betoniporsaan kylkiä vasten. Näin juna pysyy kiskon päällä eikä putoa siltä pois.
Lähdimme matkaan. Monorail vaikutti olevan huomattavasti kiskoilla kulkevaa junaa pomppuisempi. BTS:ään verrattuna se myös odotti asemilla huomattavan pitkään ovet selällään. Ikkunat olivat suuremmat, ja valoa tulvi sisään. Sitten tajusin, että valoa tulvi sisään myös junan etu- ja takapäästä. Junasta näki suoraan eteenpäin. Se tarkoitti sitä, ettei varsinaista ohjaamoa ollut. Se taas tarkoitti, että vekotin oli täysautomaattinen. Voisin pultata imukuppikamerapidikkeeni (joka oli kätevästi mukana) tuulilasiin kiinni.
Juna mennä puksutteli eteenpäin kohti Min Burin asemaa. BTS:n asemavälin mitta oli kaksi minuuttia, mutta tällä vehkeellä se oli lähempänä kolmea johtuen pidemmistä pysähdyksistä asemilla. Matkassa meni aika kauan ja sää harmaantui jälleen. Aurinkokin alkoi painua horisonttiin. Päätin silti yrittää kuvausta nyt kun oli tänne asti tultu.
Pääteasemalla tutkin junaa, jolla olin lähtenyt liikenteeseen. Tuulilasiin ei valitettavasti päässytkään käsiksi kovin hyvin: se oli varsin suuressa kulmassa joka teki kiinnityksestä vaikeaa ja ennen kaikkea tuulilasiin käsiksi päästäkseen olisi pitänyt heittäytyä vatsalleen jonkinlaisen suuren korokkeen päälle, joka täytti junan koko etuosan. Koroke oli varmaan kolme metriä pitkä, ja vaaditut akrobatialiikkeet olisivat olleet sangen epäilyttäviä. Sääli sinänsä, timelapse on paljon helpompaa kuvata kulkuvälineen etu- kuin sivuikkunasta.
Vaihdoin junaa sellaiseen, joka kulki vastakkaiseen suuntaan. Istuuduin alas ja pulttasin imukuppihökötykselläni puhelimeni ikkunaan kiinni niin, että istuin aivan sen edessä. Kukaan ei vaikuttanut panevan puuhiani merkille. Joku BTS:n työntekijäkin oli paikalla, mutta ei vaikuttanut huomaavan kameraani vaan räpelsi puhelintaan. Olisin ehkä voinut pyytää luvankin tähän touhuun, mutta uskoin että saan helpommin anteeksi kuin luvan. Virallisissa säännöissä ei taida olla mitään kieltoa akselilta “matkustajan ei pidä imukuppihökötyksiä betoniporsaalla laukkaavan rautahevon akkunalaseihin kiinnittelemän”, mutta toisaalta tuntui siltä, että täällä on kielletty kaikki paitsi se, mikä on erikseen sallittu.
Kohta juna oli niin täynnä ihmisiä, kukaan nähnyt yhtään mitä toiset tekivät. Sää kuitenkin heikkeni kuvauksen kannalta entisestään ja laskeva aurinko teki valaistusolosuhteista entistä haastavampia. Lisäksi havaitsin, että asemien kuvaaminen oli vaikeaa. Asemilla oli kaikilla portit, jotka peittivät näkyvyyden aina junan ollessa asemalla. Tässä ei olisi ollut mitään ongelmaa, jos olisin kiinnittänyt kameran aivan ikkunan yläosaan, mutta silloin se olisi ollut selvemmin näkyvillä. Lisäksi kuvasin väärillä asetuksilla, josta syystä puolet matkasta oli suttua. Päätinkin siis, etten aja linjaa loppuun vaan jään pois siellä missä olin junaan noussutkin. Matkustin BTS:llä kotiin. Pysähdyin Sena Nikhomilla ostamaan leipomosta pullaa ja lisäksi kotia lähemmässä 7-Elevenissä ostamassa pakasteruokaa.
Kasetsartilla oli jo Loi Krathong -markkinat käynnissä.