Heräsin seitsemän aikaan aamulla ja aloin pohtia valokuva-asiaa. Kello oli niin vähän, ettei mikään valokuvausliike ollut vielä auki, joten minulla oli hyvää aikaa tehdä aamutoimia.
Kahdeksan aikoihin menin etsimään kadun toiselta puolelta valokuvausliikettä, josta minulle oli eilen hotellissa puhuttu. En löytänyt sitä. Hotellin vierestä tosin löytyi liiketila, jossa oli paljon kopiokoneita ja muita laitteita selkeästi virallisten papereiden täyttöä varten. Tiedustelin sieltä, ottavatko he kuvia. Minulle hymyiltiin ja nyökyteltiin. Valitettavasti näillä seuduin hymyily ja nyökyttely tarkoittaa joskus “en ymmärrä” ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Takahuoneesta tuli onneksi thaita puhuva ihminen sanomaan että täällä ei onnistu, mutta hän viittoi kadun toiselle puolelle.
Menin siis taas kadun toiselle puolelle, ja siellä todella oli valokuvaaja liikkeineen. En käsitä, miten en huomannut sitä ensimmäisellä kerralla. Ehkä liike oli ollut vielä silloin suljettu ja kaihdin kiinni. Kysyin sisällä olevalta mieheltä, puhuiko hän thaita. Puhui. Hyvin. Liian hyvin. Esitettyäni asiani kaveri alkoi puhua papattaa sitä tahtia, että en ymmärtänyt ollenkaan mistä on kysymys. Uskoakseni hän ilmaisi, että kuvan voisi kai ottaa, mutta hän ei voisi tulostaa sitä. Tulostimessa oli joko vikaa tai se teki vääränlaisia valokuvia. Asia selvä.
Menin takaisin hotelliin, ja kysyin missä olisi toiseksi lähin valokuvakauppa. Minut neuvottiin kävelemään ensin suoraan ja sitten oikealle, pari minuuttia korkeintaan. Tein työtä käskettyä, mutta en löytänyt puotia. Jatkoin kuitenkin kävelemistä. Google Maps sanoi, että tässä suunnassa pitäisi olla valokuvauspuoti, ja hyvällä tuurilla löytäisin sellaisen sattumalta jo ennen kuin pääsisin perille. Tiesin, että niitä on täällä melkoinen määrä, paikalliset tarvitsevat valokuvia valtavat määrät asioidessaan viranomaisten kanssa. Ne vain eivät näy kartoissa.
En kuitenkaan nähnyt matkalla yhtään sopivaa puotia, kunnes olin jo melkein perillä. Vastaan tuli kopiointipalvelu. Kysin, ottavatko he kuvia. Eivät ota. Minut neuvottiin takaisin sitä tietä, jota olin tullutkin ja kääntymään vasemmalle.
Päätin seurata neuvoa, koska minulla oli vielä muutama hetki aikaa. Jos tämä epäonnistuisi, voisin aina mennä Thaimaan konsulaattiin suoraan. Sen edessä oli ilmeisesti palveluita kaikkiin viisumitarpeisiin, mutta sitä pyöritti joku turismimafia joka kiskoi kaikesta hirveän hinnan.
Kävelin tietä eteenpäin pienet kuumotukset niskassa. Lopulta käännyttyäni vasemmalle kuitenkin näin vihreän Fujifilm-kyltin. Lupaavaa! Paitsi että ei ollutkaan, kaihtimet olivat kiinni ja paikka suljettu. Sitten näin samalla kadulla toisen Fujifilm-kyltin ja päätin tarkistaa vielä sen. Jos siellä ei olisi mitään, kokeilisin onneani turismimafian kanssa.
Siellä oli kuitenkin avoinna oleva myymälä. Ilmaisin tällä kertaa asiani englanniksi: viisumikuvia tarvittaisiin. “Thailand?”, kysyi mies puodissa. Kuvien ottamisessa ja tulostamisessa kesti kymmenen minuuttia ja ne maksoivat 70 000 kipiä. Tämä tarkoitti noin kolmea euroa kuudesta kuvasta.
Menin Thaimaan kunniakonsulaattiin paikalle tilaamallani hybridihyndailla.
Turismimafia oli paikalla tuk-tukeineen. He myivät innokkaasti viisumihakemuksia ihmisille, jotka eivät tienneet että sellaisen sai konsulaatista ilmaiseksi.
Kello oli 9:20. Menin konsulaatin porteista sisään. Siellä oli katettu odotusalue, jossa oli jo jonkin verran ihmisiä. Istuin penkille odottamaan. Odotellessa tapasin kaksi samalla asialla olevaa naista. Toinen oli sukelluksenopettaja Irlannista joka asui Koh Taolla, toinen puolalainen nainen joka sanoi tehneensä viisumipyrähdyksiä muihin maihin jo 5 vuotta ja pääsevänsä silti edelleen Thaimaahan. Joskus maahanmuuttopoliisi on kuulemma uhkaillut ja kiristänyt häneltä rahaa jotta päästävät hänet maahan, mutta aina hän on lopulta päässyt sinne. Kiintoisaa.
Kun vuoroni tuli, löysi kuninkaallinen viisumivirkailija papereistani puutteen: en ollut liimannut valokuvia papereihin. Sain määräyksen suorittaa toimenpide ja tein sen minulle osoitetussa paikassa, joka oli jäänyt aiemmin huomaamatta. Tämän jälkeen kaikki paperit kelpasivat ja homma oli ohi alle minuutissa. Passi jäi suurlähetystöön. Sain paperin, jolla sen saisi takaisin neljäs päivä.
Tämähän sujui sutjakkaasti. Päätin kävellä lähellä olevaan ostoskeskukseen.
Löysin kaksikin ostoskeskusta. Eivät ne häävejä olleet, mutta aamiaista löytyi ja Starbucks myös. Kirjoitin Starbucksin vieressä olevassa kahvilassa eilisen tapahtumista käyttäen Starbucksin avointa Wifi-verkkoa. Ostoskeskuksissa käveli muutamia virkamiehiä, joista osalla oli kalashnikov mukanaan. Näin muutaman vastaavasti aseistetun toverin jo uutenavuotena.
Päätin kävellä hotellille. Matkalla näin Vientianen linja-autoaseman. Eipä ollut häävi ilmestys sekään.
Hotellilla käytin aikaani tällä kertaa ankaraan koodaamiseen. Illallista tilasin jostakin turkkilaisesta ravintolasta. Se osoittautui varsin herkulliseksi.