Heräsin seitsemän aikoihin aamulla, kun joku pudotti jonkin esineen huoneeni ulkopuolella. Oli tarkoitus herätä vasta kahdeksalta, mutta koska nukkumisesta ei tulisi mitään niin lähdin päivän kierrokselle.
Menin Grabilla satamaan. Olin yrittänyt ostaa lippua illalla internetistä, mutta yhtään eurooppalaisille sopivaa maksutapaa ei ollut saatavilla. Seurauksena oli varattu istuinpaikka, mutta ei lippua.
Kysyin edellisenä iltana hotellin vastaanotosta venelippujen varaamisesta naapurikaupunkeihin, mutta siellä väitettiin, ettei täällä mitään veneitä ole, busseja vain. Huoh. Jos haluat jotain tehdyksi, tee se itse.
Onneksi olen Kaakkois-Aasiassa, jossa on vielä lipunmyyjiä ja lippukioskeja. Satamassa avulias myyjätär antoi minulle lipun rahaa vastaan ja sirkutti, että olenhan paikalla varttia vailla yhdeksän.
Päätin käyttää ajan pankkiautomaatin etsimiseen ja hotellille palaamiseen. Olin nimittäin unohtanut aurinkovoiteeni ja hotellilla päätin ottaa myös kuulokkeet mukaan. Vene saattaisi nimittäin pitää melkoista mörinää. Muut tavarat jätin reppuuni, jonka lukitsin riippulukolla. Tällä matkalla yhdessäkään varaamassani hotellihuoneessa ei ole ollut tallelokeroa. En sitten tiedä onko sillä väliäkään, henkilökunta voi aina avata tallelokerot omalla avaimellaan. Piilottamalla tavarat lukittuun reppuun tilaisuus ei ainakaan tee varasta.
Vaikka Saigon on kai periaatteessa sisämaakaupunki, sen läpi kulkeva valtava Saigon-joki mahdollistaa laivaliikenteen pitkälle sisämaahan. Minä menin kuitenkin merelle, kaupunkiin nimeltään Vung Tau. Kylän asukasluku on puolisen miljoonaa.
Matkaa kaupunkiin oli 85 kilometriä. Kaupunkiin pääsi lentäen tunnissa, bussilla päälle kahdessa tunnissa ruuhkasta riippuen ja veneellä kahdessa tunnissa. Valitsin tietysti veneen, koska se kuulosti hauskimmalta. Lippu veneeseen maksoi 350 000 dongia, bussi olisi ollut puolet halvempi.
Kävi ilmi, että venelipun hintaan sisältyi vesipullo ja keksipaketti. Paatti oli ilmastoitu ja siellä oli wifi, joka ei tosin toiminut kunnolla. Edessä oli suuri televisio, joka pyöritti ensin jotain turvallisuusvideota ja sitten piilokameran vanhoja jaksoja.
Olin unenpuuttesta johtuen väsynyt ja yritin nukkua veneessä vähän aikaa. Lepääminen virkisti minua, vaikken varsinaisesti saanutkaan nukutuksi. Ajelimme sankkojen mangrovemetsien ohi. Joki oli ruskea, roskainen ja kuulemma aika saastunut. Näin suuren valkean linnun, josta lähetin suttuisen kuvan Watille. Hän tunnisti sen välittömästi jalohaikaraksi (Ardea alba) sanoen linnun kaulan olevan huomattavasti enemmän S-kirjaimen mallinen kuin silkkihaikaralla. En väittänyt vastaan.
Katsellessani mangrovemetsiä pohdin, olisiko siellä liejuryömijöitä. Se on mitä kiinnostavin eläin, ja tahdoin nähdä sellaisen. Kysyin Watilta, oliko sellaisia Thaimaassa. Wat vahvisti, että liejuryömijöitä esiintyy Thaimaassa, ja paikalliset syövät niitä silloin tällöin.
Sitä mukaa, kun lähestyimme määränpäätämme ilmansaasteet vähenivät. Kurkkukin tuntui jo aika normaalilta.
Saavuimme satamaan kello 11:10 ja nousimme laivasta. Matka oli ollut varsin miellyttävä. Päätin heti ostaa paluulipun samalta firmalta.
Lipunmyyntikojua ei kuitenkaan näkynyt missään, ravintoloita vain. Satama-alue oli varsinainen teiden labyrintti. Sitten näin jotakin, joka pyyhki lipun hetkeksi pois mielestäni.
Kävelin ensin itään päin. Rantaa pitkin kulki leveä ja vähän liikennöity autotie. Sen jälkeen seurasi valli ja vallin takana kivikkoranta, johon aallot löivät. Missä kiviä, siellä rapuja. Lähdin rapubongaamaan. Näin monia hienoja taskurapuja, osalla oli komeat violetit sakset. Kovin isoja ne eivät olleet, mutta piristyn aina eläimiä nähdessäni.
Palasin satama-alueelle ja yritin taas löytää kioskia. Nyt kävelin itään päin. Kioskia ei löytynyt, mutta ranta jatkui. Laskeuduin betonisia askelmia pitkin rannalle. Täällä oli paitsi kiviä, myös hiekkaa. Oli selkeästi laskuveden aika. Kivet olivat kaikki merirokon peitossa ja väriltään tummanruskeita, kuin ruosteessa.
Näin lisää taskurapuja. Rannalla oli kuolleita kaloja. Päättelin, että ihminen oli heittänyt ne sinne, koska vain yhdellä, kapealla hiekkakaistaleella oli kaloja. Lisäksi ne olivat kaikki syötäväksi kelpaamattomia (paitsi jos olet japanilainen) pallokaloja. Ehkä joku kalastaja oli hankkiutunut eroon ei-toivotusta saaliista. Ravut syövät mielellään kalanraatoja, ja sainkin aterioivista ravuista muutaman hyvän kuvan.
Sitten näin kummallisen mulkosilmäisen kalan ryömimässä rantahiekalla.
Lähestyessäni kalaa se hyppi takaisin mereen. Niitä vaikutti olevan rannalla aika paljonkin, ja ne uivat usein rannan suuntaisesti hypittyään minua pakoon. Kalat eivät selviäisi syvässä vedessä.
Käytin seuraavat viisitoista minuuttia kävellen rannalla kuvaten ja yrittäen pyydystää näitä luikkuja paljain käsin. Yritys oli tuhoon tuomittu. En päässyt läheskään riittävän lähelle, ennen kuin kalat hyppivät takaisin aaltoihin. Luovutin todettuani, että vaikka pääsisin kädenojennuksen päähän luikuista, niin ne olisivat varmasti liukkaita kuin sammakot. Otteen saaminen olisi varmaankin hyvin vaikeaa.
Lähetin myöhemmin kuvan liejuryömijästä Watille. Hän sanoi, ettei tunnista ryömijälajia. Jos Wat ei lajia tunnista, on se tieteelle tuntematon. Nimeän siis kalalajin liejuluikuksi.
Olin hyvin tyytyväinen tähän havaintoon, ja lähdin taas etsimään lipunmyyntikojua. Se löytyi viimein paikallisten suosiollisella avustuksella. Satamaan oli kolme sisään- ja uloskäyntiä autoille. Olin käynyt näistä kahdella, ja kioski oli kolmannen, itäisimmän sisäänkäynnin edessä paikassa, josta sitä ei voinut nähdä muilta sisäänkäynneiltä tai alueen sisältä. Alue oli noin 300 metriä leveä ja sen sisällä risteili useita teitä. Seurauksena etsimisessä meni melkein tunnin verran, pitkälti yli tunnin jos eläimenbongaus lasketaan mukaan. Mitenkäs olisi vaikkapa jokin opastekyltti?
Joka tapauksessa, ostin lipun takaisin Saigoniin, lähtö kello 16.
Löysin Googlesta näköalapaikan ja menin sinne Grabilla. Paikka oli niemen eteläkärjessä, ja sieltä olikin aika hyvät näkymät. Rahtilaivoja näkyi paljon. Sellaisen ikävän havainnon tein, että vasen jalkapohjani oli kipeä. Katsoin jalkaani, ja siellä oli kaareva haavantapainen. Syvä se ei ollut, koska verta ei tullut yhtään. Ihon pintakerros oli kuitenkin rikki. Olin liejuluikkuja katsellessani ottanut sandaalit pois voidakseni kävellä hiekalla ja kiipeilin myös kivien päällä siirtyessäni hiekkakaistaleelta toiselle. Olin tuolloin astunut merirokon päälle vähän turhan raskaasti. Vamma kiusasi minua koko loppupäivän.
Näin jotain hyvin kiinnostavaa: pusikossa oli piikikkään näköinen lisko. Ei gekko, vaan sellainen juoksijalisko, joka kiihtyy kuin raketti ja häviää horisonttiin ennen kuin thaimaalainen ehtii sanoa edes “ui!” (hämmästystä kuvaava äännähdys). Päätin yrittää pyydystää liskon, vaikka tiesin sen vaikeaksi tehtäväksi.
Iskin kädelläni heinikkoon kuin kobra ja suunnattomaksi yllätyksekseni havaitsin kourani sulkeutuneen liskon ympärille. Ravistelin liiat heinät pois ja asettelin liskon käteeni. Se oli hieno lisko. Lähetin kuvan Watille ja hän tunnisti sen agamien heimoon kuuluvaksi. Agamalla oli kameleonttimaiset silmät ja lisäksi se osasi kuulemma muuttua punaiseksi tahdonvoimalla. Erittäin hieno lisko oli tämä.
Ennen pitkää lisko kyllästyi minuun ja puri minua sormeen saaden aikaan hennon punertavan viivan. Muuhun se ei kuitenkaan pystynyt, koska sen hampaat eivät läpäisseet ihoa: ne olivat pienet ja soveltuivat lähinnä kärpästen pureskeluun.
Päästin liskon menemään ja päätin sitten kävellä läheiselle Kristuspatsaalle. Paikalliset katolilaiset olivat pykänneet kukkulan päälle sellaisen mallia Rio de Janeiro. Ei se tosin yhtä suuri ollut.
Vietnamilaisista kristittyjä on noin 8% johtuen ensin portugalilaisten ja sitten ranskalaisten harjoittamasta ahkerasta käännytystoiminnasta. Kristityt kokevat erityisesti tietyillä alueilla vainoa, mutta tässä kaupungissa kirkkoja tuntui olevan aika paljon.
Vietnamia kirjoitettiin alunperin kiinalaisilla merkeillä. Se soveltui kuitenkin huonosti vietnamin kielen esittämiseen. Järjestelmää kehitettiin sekoittamalla kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin vietnamilaisia kirjoitusmerkkejä. Lienee sanomattakin selvää, että aniharva oppi koskaan lukemaan tämäntyyppistä kirjoitusta. Nykyinen kirjoitusjärjestelmä on portugalilaisen lähetyssaarnaajan keksimä. Se pohjautui portugalin ääntämiseen ja siihen lisättiin vietnamin kielen vaatimat toonimerkit. Kirjoituksen tavoitteena oli alunperin auttaa lähetyssaarnaajia oppimaan vietnamin kieli. Ranskalaiset kehittivät sitä ja ottivat sen valtakunnalliseen käyttöön alistaessaan Kaakkois-Aasiaa tavoitteenaan sekä alueen eristäminen Kiinasta, Ranskan opiskelun helpottaminen ja valkoisen miehen taakan lievittäminen kansalaisia kouluttamalla. Vietnamin keisarit tukivat hanketta ja heidän vaikutusvaltansa oli niin suuri, että länsimaiset merkit vakiintuivat käyttöön kaikkialla Vietnamissa. Kommunistit ovat aina pitäneet proletariaatin kouluttamisesta (joskin ehkä valikoivasta sellaisesta) ja pitivät tätä kirjoitustapaa helposti opittavana. Kiinalaista kirjoitusta ei kukaan halunnut takaisin.
Suurin osa vietnamilaisista ei kuulu suoranaisesti mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, mutta harjoittaa yksityisesti paikallista kansanuskontoa johon kuuluu usein animismia, esi-isien palvontaa ja buddhlaisia, kungfutselaisia ja taolaisia perinteitä.
Kävelin 811 porrasta patsaalle ja otin valokuvia. Havaitsin, että patsaan sisälle oli mahdollista päästä. Tämä nähtävyys oli siitä hyvä, että se oli ilmainen. Kengät piti ottaa pois ja vartija vaati jättämään repun ulkopuolelle. Paikalla oli muitakin reppuja. Toivottavasti kaveri vartioisi hyvin.
Kiipesin hyvin kapeita portaita ylös. Täältä oli vielä paremmat näkymät. Kristuksen käsivarren päälle oli asetettu metallipiikkejä, kenties jotain katolilaista katumusharjoitusta varten.
Laskeuduin alas vuorelta toista tietä. Tämä reitti ei ollut portaikko, vaan hyvin huonossa kunnossa oleva autotie.
Matkalla näin puoli tusinaa pientä skinkkiä. Niitä en saanut kiinni, vaikka yritinkin. Pohdin haaviin investoimista.
Tulin toiselle näköalatasanteella, josta avautui näkymä kaupungin hiekkarannalle, pituus 12 kilometriä jos oikein muistan. Rannalla oli varsin paljon ihmisiä ja tasanteellakin ihan kiitettävästi.
Laskeuduin kukkulalta katutasolle ja aloin kävellä rantaa kohti. Olin aikonut syödä jotain, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Olin juuri miettimässä, että täällähän olisi mukavaa ajella moottoripyörällä, kun jalkakäytävää parkkipaikkana käyttänyt pakettiauto päätti lähteä liikkeelle juuri kun olin ohittamassa sitä kadun puolelta. Samalla vielä takaa tuli toinen toinen auto, joka ohitti minut parinkymmenen sentin päästä. Joku menopeli olisi todella tarpeen, kävely on vaarallista.
Pääsin rannalle. Rantakatu oli sen näköinen, että se olisi voinut yhtä hyvin olla vaikka Barcelonassa.
Meressä oli keppejä, joiden päässä oli mustat liput. Niissä oli myös jotain vietnaminkielistä kirjoitusta. En ymmärtänyt sitä, mutta lippujen pääkallo&ristiluusymboli ei jättänyt mitään epäselväksi: uiminen kielletty merirosvojen takia.
Rannalla oli paljon ihmisiä, mutta käytännössä kaikki näyttivät vietnamilaisilta. Kiintoisaa. Ei tätä kyllä voi näkemäni perusteella turistirysäksi haukkua. Harmillisesti sää oli ollut pilvinen koko päivän, joka haittasi valokuvien ottamista.
Menin Grabilla takaisin satamaan, kävin satamassa vessassa ja nousin veneeseen, joka vei minut takaisin Saigoniin. Paluumatkalla havaitsin, että veneen takakannelle pystyi menemään ja sieltä oli mahdollista ottaa valokuvia. Meteli oli melkoinen, mutta minulla oli vastamelukuulokkeet päässäni. Kuvasin siis ympäröiviä metsiä ja Saigonin kaupunkia sen tullessa näkyviin muutaman muun matkustajan kanssa, kunnes matruusi tuli häätämään meidät sisälle rantautumista varten. Paluumatkassa kului kaksi tuntia. Ei sinänsä hullumpaa: jokiristeily ja matka toiseen kaupunkiin samalla lipulla.
Illalla kävelin vielä ostoskeskukseen syömään ja menin sieltä Grabilla hotellille.