Herätys, erinomainen aamiainen hyväksi havaitussa ravintolassa, bussiin ja kohti Siem Reapia kello 9:45. Siinä aamun ohjelma.
Bussikuljetuksen järjesti sama firma, joka oli minut maahan tuonutkin. Matka sujui taas hyvin. Kaikki bussimatkustajat olivat turisteja.
Ajoimme matkan alkuvaiheessa pienen Skun-nimisen kaupungin läpi. Sieltä on kuulemma kotoisin maailman paskimmaksi perinneruuaksi jo vuosia äänestetty uppopaistettu tarantella. Niitä kuulemma kasvatetaan koloissa kaupungin pohjoispuolella ja kerätään metsistä syötäväksi. Ei tiedetä, mistä on saanut alkunsa ilmeinen mielenhäiriö, joka saa ihmisen kasvattamaan tarantelloja ruuaksi. On kuitenkin arveltu, että punakhmerien aiheuttamalla nälänhädällä on ollut osuutta asiaan.
Ensimmäinen vessatauko oli lähellä suurta jokea. Kävelin rivakasti joelle ja otin muutamia valokuvia ennen bussiin palaamista.
Toinen pysähdys oli taukopaikalla kosteikkoalueen reunalla. Tilasin mukiinmenevän annoksen lihakastiketta, joka tarjoiltiin koverretun ananaksen sisältä. Jostain syystä minulta tosin veloitettiin ruuasta $6,50 listaan merkittyyn kuuden dollarin sijaan, mutta minulla ei ollut tällä kertaa energiaa vänkätä asiasta 50 sentin tähden.
Maisema oli hyvin samankaltainen koko matkan ajan: riisipeltoja oikealla ja vasemmalla ja vähän puita ja metsätilkkuja siellä täällä.
Saavuimme Siem Riepin kaupunkiin noin kello 16 vain noin 15 minuuttia aikataulusta myöhässä. Perillä oli tuktuk-kuskeja, jotka tarjoutuivat viemään minut hotellille. Olin hieman epäluuloinen, mutta heillä oli käyttämäni bussifirman lätkät kaulassa. Firmalla oli hyvät arviot ja omat kokemukseni olivat niin positiivisia, että arvelin heidät lopulta luotettaviksi. Matkan hinnasta sovin tietysti etukäteen, $2.
Ennen liikkeelle lähtöä kuskini esitteli minulle kiertoajelua kaupungin nähtävyyksissä, jonka voisin varata seuraavaksi päiväksi. Sen hinta olisi 18 dollaria. Pohdin asiaa matkan ajan. Kulkupeli ei ollut varsinainen tuktuk vaan sellainen, jota paikalliset kutsuvat ranskankielisellä nimellä remorque. Se tarkoittaa moottoripyörää, johon on kiinnitetty katettu ja pehmusteilla varustettu enemmän tai vähemmän loisteliaan näköinen peräkärry. Minä istuskelin kärryissä chillaamassa samalla, kun ulkomaalainen halpatyövoima kuskaa minua ympäriinsä nälkäpalkalla. Tunsin itseni joksikin siirtomaaherraksi. Päätin lopulta suostua kuskin tarjoukseen. Monet esitteessä olevista paikoista olivat ainakin jossain määrin kiinnostavia ja niiden etäisyydet olivat sellaiset, että itse järjestetty matka olisi haastava toteuttaa.
Saavuimme hotellille. Kuski tarjosi matkan alkua kello 4:30 aamulla, jotta voisimme mennä katsomaan auringonnousua. Olen liian vanha sellaiseen. Sovimme lähtöajaksi kello 10 aamulla.
Menin hotelliin. Henkilökunta oli varsin avuliasta ja sain ilmaisen lasillisen inkivääriteeksi oletettavaa ainetta. Huonekin oli ihan jees. Sängylle oli jopa taiteiltu hyvin koristeellisesti nimeni erilaisista kaisloista ja korsista. Enpä ole nähnyt sellaistakaan aiemmin. Wifi oli jälleen huono.
Päätin mennä jonnekin syömään. Google Mapsista löytyi muutama lähellä oleva ravintola. Tämä koko kylä alkoi tosin vaikuttaa melkoiselta turistirysältä muutamastakin syystä: ensiksi, nämä ravintolat vaikuttivat olevan hienostoravintoloita, jotkin niistä erittäinkin kalliita. Kuvissa oli kaksi ruohoa ristissä ja hinta $35. Minä tahdoin halvan katuruokalan. Toiseksi, hotellissa kaupattiin samanlaisia tuktuk-kuskauksia kaupungin matkakohteisiin kuin se, jonka minä olin varannut. Hintakin oli sama, $18. Turismia hallittiin jostain ylhäältäpäin. Lisäksi olin nähnyt matkalla poliisimopon ja vielä erikseen turistipoliisin auton. Mainittua ylempää tahoa taisi oikeasti kiinnostaa, että kukaan ei kuseta täällä turisteja. Lisäksi joka paikka oli täynnä hotelleja.
Suuntasin ravintolaan, jossa tarjottiin khmerien perinneruokaa nimeltään amok kohtuulliseen hintaan. Ei, se ei ole paistettu tarantella. En oikeastaan tiennyt, mikä se oli, mutta päätin kokeilla. Kyseinen sapuska oli kuulemma muinoin jopa kuninkaiden suosiossa.
Menin typötyhjän ravintolan portista sisään ja minulta kysyttiin, onko minulla pöytävaraus. Pöytävaraus? Kaakkois-Aasiassa? Ei ole, ei. Minulle sanottiin, että kaikki pöydät on varattu, mutta voisin istua yhteen jonka varaaja tulisi vasta kahdeksalta (kello oli kuusi). Kyllähän se sopi, mutta tunsin olevani aivan vääränlaisessa raflassa.
Tilasin yhden amokin ja lasillisen vettä. Minulta tiedusteltiin, halusinko kala-amokin vai kana-amokin. Pyysin suositusta. Tarjoilijatar suositti epäröimättä kalaa. Noudatin neuvoa.
Sain rusehtavan riisikakun ja kulhollisen jotakin miellyttävän pehmeällä, ei-tulisella currylla maustettua ainetta kulhossa. Siinä oli ainakin ruodottomia kalanpaloja ja sipulia, mutta myös paljon muitakin ainesosia. Maultaan ja koostumukseltaan se oli aivan erinomaista.
Aterioidessani näin tatuoidun länsimaalaisen naisen kävelevän ympäriinsä ja ohjaavan vieraita pöytiin. Ahaa, omistaja. Tämän ravintolan yleisilme, organisointi ja sen käyttämä graafinen suunnittelu kertoivat länsimaalaisen kosketuksesta ja oli selvää, että kukaan länkkäri ei tee Kambodžassa pelkkiä tarjoilijan töitä.
Sain laskun: ruoka maksoi $7. Ei jälkikäteen lisättyjä veroja tai tarjoilupalkkioita, joka oli varsin mukavaa. Vesi oli ilmaista, jota arvostin. Laskun mukana sain esitteen. Ravintolan pyörittäminen oli kuulemma oikeastaan hyväntekeväisyyttä. Sen oli perustanut sveitsiläinen pariskunta, joka työllisti sen avulla maaseudun köyhiä tai muuten vaikeuksissa olevia nuoria ja yritti antaa heille parhaansa mukaan jotain hyödyllistä työkokemusta ja elämäntaitoja. Esite selitti myös, että Kambodžassa turhan rikkinäiset tai kuluneet dollarit eivät käy maksuvälineinä, koska heidän keskuspankkinsa ei voi vaihtaa niitä uusiin. Käy tavallaan järkeen, ja selittää aiemman seteliepisodin Phnom Phenissä.
Maksoin laskun ja huomasin samassa pienen lihavan sammakon loikkimassa lattialla. Pyydystin sammakon, poistuin ravintolasta ja dokumentoin eläimen katulampun valossa. Oli hieno sammakko.
Päätin käydä kaupassa. Kävelin vähän isommalle kadulle, jolla oli paljon turisteja ja hotelleja. Löysin muutaman melko hyvin varustellun ruokakaupan ja ostin purkillisen perunalastuja, yllättävän hyviä viinereitä ja pullollisen Liptonin persikkajääteetä. Sitä ei kaiketi enää myydä Thaimaassa. Vietnamissa ryypiskelin paljon Fuzen persikka-chiansiemenjääteetä, joka saattoi olla jopa parempaa. En tosin tiedä, saako sitäkään Thaimaasta.
Sitten päätin mennä taas vaihteeksi pankkiautomaatille. Minulla oli valittavanani useita automaatteja, jotka olivat kaikki sopivasti yhdessä ryppäässä. Kokeilin kaikkia.
Ensimmäinen vaati $5 välityspalkkiota, toinen ei toiminut ollenkaan, kolmas sylkäisi kortin ulos heti kättelyssä, neljäs sai välittömästi BSOD:n ja korttini oli sisällä viisi minuuttia kunnes pankkiautomaatin Windows 10 käynnistyi uudelleen. Viides peri $4 välityspalkkiota ja kuudes ja seitsemäs taas $5. Hyväksi havaittua ICBC:n automaattia ei ollut, enkä löytänyt sellaista Google Mapsistakaan. Käytin siis viidettä automaattia ja nostin varmuusvarastoihini $200, mutta sain taas pelkkiä sadan dollarin seteleitä. Yritin vaihtaa niitä pienemmiksi hotellin vastaanotossa, mutta heillä ei ollut riittävästi rahaa. Gyl niimbal gärssi saa.
Jalkani vaikuttaa parantuneen.