Nell tökkäsi minut bussissa hereille siitä puoliunesta, jossa olin ollut. Otettuani silmälaput pois rekisteröin tilanteen jokseenkin välittömästi: Olimme saapuneet määränpäähän ja pysähtyneet pysäkille. Varusteeni olivat hiukan hujan hajan ja minulta kesti puolisen minuuttia saada ne kokoon ja vaelluskengät jalkaani. Sitten tapahtui se kaikista kivoin mahdollinen asia, eli bussi lähti liikkeelle ennen kuin ehdin sieltä ulos samalla kun kaikki viisi matkakumppaniani olivat jo ulkona. Varasuunnitelma oli kuitenkin mielessäni heti valmiina: seuraavalla pysäkillä pois ja taksilla takaisin. Tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä bussi pysähtyi pian uudelleen matkustajien havaittua farangin jääneen kyytiin. Poistuin siis kyydistä parin sadan metrin jälkeen. Tämänkin jälkeen oli epäselvää, että oliko iso reppuni yhä kyydissä. Nell oli kuitenkin juossut perässä ja pelasti minut vaihtamalla bussihenkilökunnan kanssa pari sanaa. Reppu oli pysäkillä yhdessä muun ryhmän kanssa.
Kello oli neljä. Olimme kaksi tuntia aikataulusta edellä, ja sijaintimme oli pimeä ja märkä tienposki. Bussiin tuomani pienempi reppu oli myös läpimärkä, enkä heti käsittänyt, miksi. Juomapulloni olivat täysin kunnossa. Ilmeisesti jonkun toisen matkustajan juomat olivat levinneet bussin lattialle, ja lattialla ollut reppuni oli joutunut lammikkoon. Joka tapauksessa varavirtalähteeni oli märkä, takkini oli märkä ja laturini oli märkä. Sanoivat, että etelässä on sadekausi, mutta en uskonut, että sadekausi sentään ulottuisi bussin sisätiloihin. Tavaraa ei voi myöskään kuivata missään, koska ilma on niin kosteaa ettei tavara yksinkertaisesti kuivu.
Odottelimme jonkin aikaa, kunnes paikallinen professori tuli noutamaan meitä avolava-autolla. Heitimme reput lavalle samoin kuin kaksi matkaseuruueen jäsenistä, ja lähdimme sitten ajelemaan aika haipakkaa kohti päämäärää, joka paljastui huoltoasemaksi. Tarkoituksena oli suorittaa aamutoimet aseman vessassa. Sitten matka jatkui lähimpään 7-Eleveniin jossa olimme kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti: kaupan ulkopuolella käyskenteli kanapesue ja kukko kiekui jossain lähellä) ja ostimme sieltä vähäisiä tarpeellisia ruokatarvikkeita. Olisin halunnut kuvata kaupan, mutta tilaisuutta ei tullut.
Tästä jatkoimme professorin kotitalolle. Järjestelimme siellä tavaramme uusiksi ja pukeuduimme viidakkovaatteisiin. Sitten kävimme paikallisilla markkinoilla, joilla myytiin kaikkia ruokatarvikkeita grillatusta kanasta suolistettuihin sammakoihin.
Palasimme takaisin proffan talolle ja vähän siitä eteenpäinkin odottamaan metsänvartijoita, jotka ajaisivat meidät vuorelle moottoripyörillä. Paikassa oli jonkin sortin koski ja kalaistutuksia. Siinä vierähti sitten tovi jos toinenkin moottoripyöräilijöitä odotellessa ja koskea ihmetellessä. Tuli nähtyä esimerkiksi rambutanpuu, useita durianpuita ja jollain tapaa loukkaantunut koira, joka käveli pelkillä etujaloillaan tasapainotellen takapäätään ilmassa.
Lopulta riittävästi moottoripyöräilijöitä oli päässyt paikalle ja lähdimme kohti vuorta. Itsekin istuin pyörän takapenkille. Sitten huristeltiin menemään vuorelle ihan kunnioitettavaa tuntivauhtia teillä, joiden leveys oli noin 30cm-50cm rekisteröimättömillä mopoilla ilman kypäriä. Erityisesti kuolleet kulmat ajaettiin sen verran vauhdikkaasti, että harjoitusta oli selvästi takana runsaasti. Jouduin useaan kertaan laskemaan päätäni hieman alemmas, jotta se ei olisi osunut matalalla oleviin puunoksiin tai lehtiin.
Pääsimme tällä tavoin vuorelle asti. Sää oli miellyttävän lämmin ja poutainen. Lähdimme neljän metsänvartijan opastamana vaellukselle kohti leiriä: useimmiten yksi kulki edellä ja kolme muuta piti perää. Tässä vaiheessa näin ensimmäisen miljoonista kuivalla maalla elävistä iilimadoista, jotka vaanivat matkailijoita. Kyllä, sellaisiakin iilimatoja on. Ne ovat pieniä, ruskeita ja molemmissa päissä on imukuppi joita ne käyttävät liikkumiseen. Omintakeinen liikkumistapa muistuttaa jotain lasten vieterilelua. Olimme kuitenkin käyttäneet runsaasti aikaa niiltä suojautumiseen, ja hankkimani karkote toimi niitä vastaan hyvin.
Huomasin pysyväni hyvin mukana. Nousu ei ollut kovinkaan jyrkkä. Olin tosin täysin hiestä märkänä jo lyhyen ajan kuluessa. Ylitimme myös ainakin kolme vesistöä ja kenkäni pysyivät kuivina.
Pysähdyimme syömään, ja silloin sade alkoi. Se alkoi tihuttamisena, mutta yltyi pian täydelliseksi kaatosateeksi. Olin jo aiemmin improvisoinut reppuuni sateenkestävän päällyksen roskasäkistä, joka olikin ihan hyvä asia. Samalla viidakosta alkoi kuulua elävästi suihkumoottoria muistuttava ääni, joka kuului jonkinlaiselle kaskaalle.
Laitoimme sadevarusteita päälle ja jatkoimme matkaa. Kiipeämisen raskain osuus alkoi. Rinne vietti jyrkästi ylöspäin, ympärillä oli piikkisiä pensaita jotka takertuivat reppuuni. Punainen latosolimaannos oli sateesta liukas ja sen päällä olevat lehdet vielä liukkaampia. Huohotin jatkuvasti, ja pulssini ylitti 170. Vuorelle kävely on siis virallisesti rasittavampaa kuin jääkiekon mm-finaalin katsominen.
Sade oli rankkaa ja laittoi minut todella pohtimaan sanan ”sademetsä” kaikkia mahdollisia merkityksiä. Oletin ensin, että se menisi tunnin sisällä ohi. Ei mennyt. Vaelsimme tunnin jos toisenkin, ja sade suorastaan yltyi. Nyt en ollut enää märkä hiestä, vaan puhtaasti sadevedestä. Vedenpitävä Helly Hansensin takkini saavutti rajansa, ja minä kuten kaikki muutkin retkikuntamme jäsenet kastuivat täysin läpimäräksi. Paidat, housut, sukat ja reput kastuivat ja kengät täyttyivät vedellä. Olin varautunut sateeseen, mutta en tähän tuntitolkulla jatkuvaan kylvetykseen jossa ilma oli niin kosteaa, että olisin voinut hengittää kiduksilla.
Silti jatkoimme eteenpäin. Pari iilimatoa onnistui jotain kautta pääsemään poskeeni tai otsaani kiinni, kenties tipahtivat latvustosta. Matkakumppanini nyppivät ne pois. Mieluummin toisaalta iilimato kuin hyttynen. Iilimadonpurema ei kutia, ole vaarallinen tai ylipäätään tunnu miltään. Siltikin syöpäläisten suuri määrä toi mieleeni Meriadoc Rankkibukin legendaarisen lausahduksen ”What do they live on when they can’t get hobbit?”
Pääsimme levähdyspaikalle, jonka jälkeen matka jatkui kaatosateessa kohti huippua. Nousu jatkui minusta yhtä jyrkkänä kuin aiemmin, mutta jostain syystä kiipeäminen oli nyt helpompaa ja johdin joukkoa heti metsänvartijan takana. Tämä teki kenties asiat helpommiksi, koska kykenin pysähtymään milloin halusin ja pitämään pieniä taukoja sykkeen tasaamiseksi.
Lopulta noin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme leiripaikalle kello 16. Paikalla vallitsi yhä kaatosade, ja ilmakin tuntui huomattavan kylmältä nyt kun kiipeäminen oli ohi. Aloimme pystyttää leiriä, mutta se oli vaikeaa. Paikalla oli pieni pressulla katettu nuotiopaikka, mutta kattopressu vuosi ikävästi eivätkä kaikkien reput mahtuneet kunnolla se alle.
Saimme kiinnitettyä paikalleen muutamia pressuja puihin telttamaisiksi rakennelmiksi koko ajan sateelle altistuen. Niiden alle tulivat riippumatot ja makuupussit. Tässä vaiheessa tuli todellakin sellainen olo, että serkkuni Hennessy-riippumatolle olisi nyt käyttöä, koska se yksinkertaistaisi prosessia huomattavasti.
Oma makuupussini ja riippumattoni olivat osittain märkiä Ospreyn vesitiiviistä kankaasta ja sen päällä olevasta suojasta huolimatta. Muilla tilanne ei ollut paljon parempi. Tästä huolimatta, kun sain oman riippumattoni pystytettyä, päätin riisua märät vaatteet pois ja vetäytyä makuupussini sisään lämmittelemään olettaen, että se kuivaisi ajan myötä itsensä. Heitin sitä ennen muutamia tykötarpeita riippumattoni päälle aikomuksenani esimerkiksi ladata samalla puhelintani varavirtalähteellä. Suunnattomaksi harmikseni havaitsin, että varavirtalähteeni on litimärkä. Se oli kyllä ollut vesitiiviissä pussissa, mutta en ollut sulkenut pussia riittävän huolellisesti ja vettä oli päässyt sisään.
Sitten keikautin riippumattoa hieman, ja suuri osa tavaroista lensi maahan. Varavirtalähdettä ei sitten enää löytynytkään. Suojani oli lähellä jyrkkää rinnettä, ja päättelin varavirtalähteen kierineen rinnettä alas jonnekin viidakkoon. Etsin sitä näköaistini avulla, mutta kun mitään ei näkynyt niin annoin asian olla. Sen käyttö olisi ollut muutenkin turvallisuusriski, koska litiumioniakku voi räjähtää pelkästään siitä, että sitä katsoo hassusti veteen upottamisesta nyt puhumattakaan. Tämän vuoksi varavirtalähteet on kuljetettava lentokoneessa käsimatkatavarana. Riskinotto liukkalla, jyrkällä rinteellä sellaisen esineen löytämiseksi ei ollut mielestäni erityisen järkevää, ja päätin siksi vain niellä tappioni.
Vetäydyin makuupussiini. Minulle ei kuitenkaan tullut erityisen lämmin. Päinvastoin, minulle tuli erittäin kylmä. Kun Nell tuli jostain katsomaan minua saatuaan omat hommansa valmiiksi, hegitykseni oli tiheää, syke korkealla ja vapisin niin, että hampaat kalisivat. Arvostelukykykään ei ollut parhaimmillaan, enkä saanut itseäni nousemaan ylös. Nell suorastaan pelästyi. Saimme lopulta minulle mukaan ottamistani takeista sen vähemmän märän päälleni, ja se auttoi sen verran, että jaksoin lopulta nousta ylös ja mennä nuotion ääreen lämmittelemään. Jouduin tosin käyttömään märkiä kenkiäni, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut ja vaikka olisikin, niin ne olisivat kastuneet nopeasti uudelleen. Nuotiopaikalla olikin meneillään toisen makuupussin kuivatus samalla, kun metsänvartija poltti nuotiossa bambua. On mysteeri, miten hän sai sen syttymään kaiken ollessa märkää. Hän leyhytteli tulta aika ajoin vähän pölykapselin muotoisella esineellä, tehtävä jonka otin pian itse haltuuni jotta saisin jotain tekemistä. Ilman sitä tuli olisikin ennen pitkää tukahtunut. Samalla hän keitti riisiä, jota söimme illalliseksi.
Kuten mainitsin aiemmin, Nell on hyvin lojaali ystäviään kohtaan. Illan pimentyessä Nell näytti tätä luontoaan, kun laittoi minut omaan makuupussiinsa nukkumaan ja meni itse siihen, jonka olin mukanani kuskannut. Olin myös itse hänestä jonkin verran huolissani: ei ollut takeita siitä, että hän pärjäisi paljoakaan minua paremmin. Kuivatimme tosin makuupussia nuotiolla jonkin verran. Täydellinen kuivatus oli tietysti mahdotonta: makuupussin pesseet tietävät, että kuivatuksessa menee pesun jälkeen päivätolkulla aikaa.
Keinokuidut ja kipinät sopivat huonosti yhteen, mutta selvisimme pienoiseksi yllätyksekseni täysin vahingoitta. Metsänvartijoiden univormut olivat selkeästi jotain toista ainetta, koska yksi heistä kuivatti takkiaan pitelemällä sitä puolihuolimattomasti vuoroin nuotion sivulla, päällä ja survaisemalla silloin tällöin takinhihan hiillokseen ilman, että sillä oli takkiin kerrassan minkäänlaista vaikutusta. Yritin samalla ladata puhelintani lainaamallani varavirtalähteellä, mutta puhelin ilmoitti Lightning-liitännässä olevan nestettä, josta syystä lataus ei onnistunut ennen kuin pitkällisen kuivattelun jälkeen.
Tilanteemme oli kokonaisuudessaan hyvin vaikea. Sade jatkui koko ajan voimakkaana. Kaikki mitä meillä oli, oli märkää ja jos se olikin kuivaa, se kastuisi nopeasti. Olimme käytännössä pilven sisällä, joka tarkoitti ettei mikään kuivunut omia aikojaan ja sade teki asioiden kuivattamisesta sitäkin vaikeampaa. Ainoa tapa kuivata jotain oli nuotio, ja se oli aika hidasta ja epäkäytännöllistä. En tiedä, miten tuollaisessa tilanteessa olisi voinut toimia toisin tai mitkä kuviteltavissa olevat varusteet olisivat parantaneet tilannetta. Jotain lisäparannusta olisi saavuttanut sillä, että kaikki mukaan otetut asiat viimeistä sukkaa myöten olisi survottu erillisiin vesitiiviisiin pusseihin, mutta sekään ei vielä kerro, miten asioita saisi kastumisen jälkeen kuivattua tai pidettyä kuivina käytön aikana. En tiedä myöskään, olisko edes Hennessyn riippumattoteltta kestänyt täysin kuivana moista tuntikausia, ehkä jopa useita vuorokausia kestävää jatkuvaa kaatosadetta ilmankosteuden ollessa likimain sata prosenttia.
Sille pölvästille, joka keksi väittää että ei ole huonoa säätä vaan vääriä varusteita voin sanoa, että ei ole olemassa sellaisia varusteita, jotka näin huonoa säätä vastaan suojelisivat. Kokeillaan vaikka! Saat valita mitkä tahansa haluamasi varusteet ja sen jälkeen suljetaan sinut suihkuun seisomaan kolmeksi tunniksi.
Opin myöhemmin, että leiripaikka sijaitsi noin 1200 metrin korkeudessa.