Heräsin aamulla kello 7 ilman herätyskelloa. Menin katsomaan tähtiporttia kuntosalille, ja havaitsin, että joko jalkalihakseni olivat vahvistuneet tai sitten sydämeni oli heikentynyt, koska pystyin pitämään yllä korkeampaa pulssia kuin aikaisempien harjoitusten aikana.
Menin huoneeseeni, peseydyin ja menin sitten ulos odottamaan Grab-taksia, jonka olin tilannut saapumaan paikalle kello yhdeksän aamulla. Taksi saapuikin tasan kello yhdeksän. Määränpääni oli tietysti Chaeng Watthana Government Complex, thaimaalaisen byrokratian palatsi, kultainen vuori, valloittamaton linnake ja kaikkein pyhin. Mustanpuhuvan rakennuksen ovenkarmeihin on kirjoitettu thaiksi “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” ja mustiin kokovartalohaarniskoihin puetut sotilaat marssivat tahdissa edestakaisin sisäänkäynneillä samalla kun sisältä kuuluu kadotettujen sielujen tuskanhuutoja. Olkoon, ehkä liiottelen hieman. On mahdollista, että rakennus on valkoinen ja vartijoilla on tavalliset univormut eikä ovenkarmeissa ole kirjoitusta. Joka tapauksessa, en pidä paikasta.
Matkaan kuluisi Googlen mukaan 10-20 minuuttia, mutta varasin varmuuden vuoksi 45 minuuttia. Varsin tapahtumaköyhän 23 minuutin automatkan jälkeen olimme perillä. Toisaalta en tiennyt, olinko oikeassa paikassa. Kyllä, tämä oli oikea rakennus, mutta koska mökin pinta-ala on lähemmäs miljoona neliötä niin sieltä on vaikea löytää mitään ilman karttaa ja kompassia. Vaikka olin käynyt täällä aikaisemmin, en muistanut olleeni koskaan tällä nimenomaisella sisäänkäynnillä.
Tiedustelin vartijalta, että olisiko maahanmuuttovirasto tällä. Hän sanoi “OK” ja kehotti käyttämään maskia, joka minulla oli onneksi mukana. Menin sitten pidentämään jonoa, jossa oli rakennukseen pyrkiviä ihmisiä. Sisääntulijoille tehtiin turvatarkastus, jossa henkilöpaperit tarkastettiin, lärvi kuvattiin (jouduin kumartumaan, koska kamera oli niin alhaalla) ja reppu laitettiin läpivalaisulaitteen läpi. Lisäksi tuli kävellä metallinpaljastimen läpi. Metallinpaljastin piippasi kaikkien kohdalla, ketään ei kiinnostanut.
Lähdin sitten etsimään maahanmuuttovirastoa. Etsintäni ei sujunut hyvin, joten päädyin lähestymään kompleksin sisällä olevaa vartijaa. Hän kertoi minulle viraston olevan toisella puolella taloa ennen kuin ehdin edes esittää kysymystäni. Suuntasin siis sinne ja olin viraston edessä kaksi minuuttia myöhässä peläten tehneeni pahankin virheen aikataulutukseni kanssa. Sitten aloin etsiä kielikouluvirkailijaa, joka oli minut paikalle kutsunut. Häntä ei näkynyt missään. Lähetin viestin. Hän sanoi olevansa vessassa. Hän ilmaantui lopulta paikalle kaksikymmentä minuuttia myöhässä erään oletettavasti kiinalaisen opiskelijakandidaatin kanssa. Sitten alkoi papereiden täyttäminen: minun tuli täyttää kolme sivua kaavakkeita kahtena kappaleena niiden kaavakkeiden lisäksi, jotka olin jo kielikoulussa täyttänyt. Eikä minulla tietenkään ollut kynää. Loistavaa.
Kiinalainen lainasi minulle sellaisen. Se ei toiminut kunnolla, mutta onneksi kuitenkin riittävän hyvin, jotta sain kaavakkeet täytettyä maahanmuuttoviraston vieressä olevilla pöydillä. Kaavakkeiden täyttö sujui muuten melkoisen hyvin, mutta joku nuudeliniskainen nutipää oli jättänyt pöydälle liimaa, joka tietysti tarttui papereihini. Se ei kuitenkaan lopulta merkittävästi haitannut.
Kielikouluihminen ohjeisti sitten minua menemään sisälle virastoon ja käski pyytää jonotusnumeron luukulle C-1. Tein työtä käskettyä, ja aloitin odottamisen. Käytin odotusaikaa kirjoittamiseen. Tapani mukaan aloin myös välittömästi arvioida, kuinka kauan minun tulisi jonottaa. Sain lipukkeeni kello 10:36. Silloin vuorossa oli numero 19. Minun lapussani luki numero 56. Ensimmäisten parin kaavakkeen perusteella virkailijat käsittelivät yhden paperin noin viidessä minuutissa eli 12 hakemusta tunnissa. Tämä tarkoittaisi kolmen tunnin odottelua, ja koska virkailijoilla olisi ruokatauko kello 12-13, niin arvelin olevani vuorossa noin kello 14:30.
Jonottaessa alkoi tulla kylmä. Ilmastointi oli tehokkalle säädetty. Ruokatauko oli varsin tervetullut, ja heti summerin soidessa syöksyin hämmentyneiden farangien (oikeastaan useimmat paikallaolijoista olivat ulkonäön perusteella aasialaisia) ohi ovelle.
Kielikouluvirkailija oli sanonut odottelevansa oven ulkopuolella, mutta häntä ei näkynyt missään. Suuntasin välittömästi lähimpään ravitsemusliikkeeseen ja tilasin siellä japanilaista ravitsemusta torikatsudonin muodossa. Jossakin vaiheessa sain tiedustelun siitä, missä olin ja kerroin sijaintini.
Annokseni oli mielestäni sekä kohtuuhintainen että varsin herkullinen ja söin sen jokseenkin nopeasti. Sitten palasin maahanmuuttoviraston eteen. Jossain vaiheessa kielikouluvirkailija tuli paikalle ja selvitti jotakin monimutkaista papereista, jotka saisin virastosta. Päätin tiedustella yksityiskohtia uudelleen myöhemmin.
Menin sisään jatkamaan jonottamista. Tämä ei kuitenkaan ollut helppoa: jostakin syystä jonottajia päästettiin sisään vain, jos he tulivat viraston ovelle yläkerrasta liukuportaita pitkin. Kiipesin hetken tuumauksen jälkeen toisia liukuportaita pitkin yläkertaan, jotta pääsin virastoon sisälle. Kaikki liukuportaat olivat sammuksissa.
Välittömästi ruokatauon päättymisen jälkeen moni menetti paikkansa jonossa, kun ei ollut tullut ajoissa paikalle ja heidän numeronsa kutsuttiin. Oma vuoroni tuli yllättäen lähes täsmälleen silloin, kun olin arvioinut: noin 14:25. Ojensin virkailijalle passini ja säädyttömän paksuisen pinkan dokumentteja. Minulta ei kysytty yhtään mitään lisäselvityksiä. Kuvaamisen ja sormenjälkien ottamisen jälkeen toinen virkailija paukutti puolenkymmentä leimaa papereihin, vaati kahden tuhannen bahtin korvauksen ja sain sitten kuitin, jossa käskettiin tulla näyttämään passia uudestaan 6. joulukuuta jonottaen tiskille C. Koko hommassa meni vain pari minuuttia.
Poistuin rakennuksesta suunnatonta mielenrauhaa tuntien, ja lähdin etsimään jotakin tapaa päästä takaisin kotiin. Sellainen tuli vastaan moottoripyörätaksin muodossa. Tiedustelin hintaa. Määränpääksi ilmoitin “sathanii Bang Bua” eli Bang Buan BTS-asema, jonka vieressä taloni sijaitsee. Hetkisen pohdinnan jälkeen hän ehdotti 150 bahtia. Hetkisen pohdinnan jälkeen hyväksyin: se oli vähemmän, mitä Grab oli veloittanut matkasta paikalle eli siinä mielessä ihan kohtuullinen hinta. Toisaalta jälkeenpäin ajatellen hinnasta olisi voinut varmaan tinkiä vielä puolet pois. Grab on aika kallis takseihin saati sitten moottoripyörätakseihin verrattuna.
Sitten ajelimme määränpäähän niin sanotusti tukka takana ja elämä edessä. En tiedä, kuinka kovaa ajoimme. Nopeusmittari oli rikki.
Moottoripyörä jätti minut ns. väärälle puolelle katua. Olisin voinut varmaan ohjeistaa häntä tekemään U-käännöksen seuraavan tilaisuuden tullen vaihtaen puolta, mutta päätin tutkia lähialuetta. Tästä paikasta nimittäin alkoi kuja, jossa olin ollut monesti aiemminkin: siellä nimittäin sijaitsi 7-Eleven joka oli kotitaloani lähin ennen kuin sen pohjakerroksessa oleva 7-Eleven avattiin. En pidä paikasta, se tuntuu jotenkin pahaenteiseltä ja siellä on baareja, joissa on iltaisin varsin äänekkäitä humalaisia. Nyt aurinko oli kuitenkin vielä korkealla taivaalla.
Kävelin kujan loppuun, ja tulin khlongin rantaan. Sama pahaenteisyyden tunne jatkui täälläkin. Kapealla kadulla oli paljon asuntoja, joiden ovet olivat auki ja sisällä oli käytössä tuulettimia. Tatuoituja thaimaalaisia oli siellä täällä. Kävelin jonkin matkaa khlongin rantaa pitkin. Vanha mies kommentoi minulle jotakin, ja tein wai-eleen, joka sai hänessä aikaan reaktion, mutta en tiedä oliko se positiivinen vai negatiivinen. Jatkoin matkaa, kunnes vastaan tuli silta Khlongin toisella puolella olevalle temppelialueelle. Palasin sitten toista kujaa pitkin takaisin sille kujalle, josta olin lähtenyt liikkeelle.
Illalla päätin käydä yliopiston altaalla uimassa. Pakkasin reppuuni pyyhkeen ja uimalasit. Matkustin BTS:llä Kasetsartin asemalle ja kävelin reipasta vauhtia altaalle. Sitten tajusin, että minä lahopää en ottanut uimahousuja mukaan. Eipä siinä toisaalta mitään, päädyin sitten kävelemään viiden kilometrin iltalenkin uimisen sijasta kuunnellen samalla Queeniä.