Emme päässeet lauttaan ajallaan. Meille tiedotettiin, että se on puoli tuntia myöhässä. Lopulta tunnin odottelun jälkeen lähdimme liikkeelle. En ollut jaksanut suojautua auringolta, joka osoittautui virheliikkeeksi.
Laivassa oli hyvää aikaa kuunnella poppia ja pohtia asioita. Jatkojalostin aiempia ajatuksiani tulevaisuudestani. Muutamia päiviä sitten tein erittäin olennaisen huomion siitä, kuinka en ole muistaakseni ainakaan viimeiseen viiteentoista vuoteen elämästäni ollut kiinnostunut mistään asiasta kovin kauaa yhtäjaksoisesti. Jaksan pelata samaa tietokonepeliä muutamasta päivästä pariin viikkoon, sitten seuraa vähintään vuoden tauko. Ainoan poikkeuksen tähän muodostaa EVE Online, ja sekin vain siksi, että kyseisen pelin sisällä on tarjolla niin paljon erilaisia aktiviteetteja. Kiinnostus juuri mihinkään harrastukseen ei ole kestänyt kovinkaan kauaa, joskin saatan aloittaa lopettamani harrasteet uudelleen aika ajoin. On akvaariovaihetta, elektroniikkavaihetta, kirjanlukuvaihetta, rakennuspalikkavaihetta, 3d-suunnitteluvaihetta jne. En jaksa erikoistua mihinkään. Tämä pohdinta on kuitenkin kaikkein olennaisinta silloin, kun aletaan pohtia työhistoriaani. En ole jaksanut missään työpaikassa vuotta kauempaa, ja työstä on tullut pakkopullaa jo ennen vuoden täyttymistä. Suomessa tätä pidetään ilmeisesti sairautena. Itsekin olen pitänyt sitä sen vuoksi sairautena. Nyt kun mietin elämääni, niin tuntuu kuitenkin pikemminkin siltä että olisi hyvin outoa jos jaksaisin olla yhdessä firmassa töissä vuosikausia tekemässä samaa asiaa.
Vaikuttaisi siltä, että hyvinvointiani ja rahakirstuani parhaiten tukeva tapa työskennellä saattaisi olla ennen kaikkea jaksoittainen. Minun ei ole välttämättä suotavaa eikä toisaalta myöskään tarpeellista erikoistua vain yhteen ammattiin. Voin olla osan ajasta englanninopettaja, osan ajasta ohjelmistokehittäjä ja osan ajasta vaikka luolasukeltaja jos minua huvittaa. Uskoisin, että maailmassa on myös muita kaltaisiani, mutta he harvemmin päätyvät uutisiin. Heitä on jokseenkin vähän ja suunnilleen kaikki ruutaikaa saavat ihmiset saavat ruutuaikaa, koska heidät tunnetaan jonkin kapean osa-alueen asiantuntijoina, uraohjuksina tai sisällöntuottajina.
Tällainen boheemi elämäntyyli saattaa tuottaa jonkin verran haasteita, koska yhteiskunnat ympäri maailman olettavat, että ihmiset tekevät lähtökohtaisesti yhtä ja samaa työtä joka arkipäivä kunnes kuolevat. Joitakin sivutoimia voi olla ja se pääasiallinen toimi joskus vaihtua, mutta pääasiassa näin. Erityisesti aasialainen kulttuuri korostaa tällaista elämäntapaa. Esimerkiksi pankkilainan tai tietyntyyppisen viisumin tai oleskeluluvan saaminen voi vaatia vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä näitä haasteita mitenkään ylitsepääsemättöminä. Lisäksi olen edelleen sitä mieltä, että kun hankkii itselleen laaja-alaista osaamista kapean erikoistumisen sijaan, voi myös löytää sellaisia etuja joita spesialisti ei koskaan saavuta. Esimerkkinä toimikoon eräässä työpaikassani ollut ohjelmistoarkkitehti. Hän osasi kirjoittaa ohjelmistoja paremmin kuin minä, mutta toisaalta huomasin itse olevani kommunikaatiotaidoiltani häntä huomattavasti edellä, joka on ohjelmistoalalla äärimmäisen tärkeää. Viisitoista vuotta alalla ei ollut hänelle niitä opettanut.
Näitä asioita pohdin laivamatkani aikana. Saavuttuamme rantaan jouduin taas jonottamaan lippukioskille saadakseni bussilipun. Sain bussilipun, ja katsoin Interstellarin matkalla Bangkokiin.
Bussi oli hieman yllättäen täysin aikataulussa. Kävelin joen rantaan, ja Wat Arun loisti täydessä iltavalaistuksessa. Ton liittyi seuraani, ja kävelimme vähän aikaa ympäriinsä ruokaa ja näköalapaikkoja etsien. Wat Arunin ympärillä olisi kuulemma myöhemmin illasta näyttävä ilotulitus. Lähes kaikki ravintolat olivat kuitenkin joko täynnä, suljettuja tai säädyttömän hintaisia veloittaen aterioistaan useita tuhansia bahteja. Lopulta löysimme yhden avoimen ja söimme siellä, joskaan palvelun nopeus tai ruuan laatu ei kummemmin vakuuttanut.
Kävelimme takaisin joen rantaan. Se oli kuitenkin vähemmän yllätyksellisesti niin täynnä ihmisiä, että emme päässeet likikään parhaille paikoille. Mitään rantabulevardeja täällä ei ole, vaan ainoastaan pikkukujia jotka päättyvät jokeen. Näimme silti Wat Arunin ja osan ilotulituksesta. Ensi vuonna tosin menen joelle istumaan kumiveneessä, niin päässee halvimmin aitiopaikalle. On myönnettävä, että tämän yhteensä seitsemän minuuttia kestäneen varsin spektaakkelimaisen tykityksen aikana tunsin ajoittain melkoista huvittuneisuutta suomalaisten sanomalehtien jo useita päiviä sitten aloittamasta ilotulitekukkahattutätistelystä.
BTS palveli normaalista poiketen aamukahteen. Olin varsin helpottunut päästessäni kotiin, olen paljon mieluummin kotona Lat Yaossa kuin jossain turistirysässä.