Hotellin wifi ei ole kaksinen. Valokuvien synkronointi pilveen ei onnistunut yöllä.
Söin hotellilla aamiaisen. Ei se kovin erikoista ollut, mutta ilmaista kyllä. Sitten lähdin tepastelemaan kohti Tuol Slengin kansanmurhamuseota, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä hotellista. Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ollut, joten matka apostolinkyydillä oli hieman haastava.
Matka ei ollut pitkä, ja saavuin museolle. Ostin lipun viidellä dollarilla ja menin sisään. Ääniopastuksella lippu olisi ollut kymmenen dollaria, mutta en jaksanut yleensä kuunnella sellaisia. Lukisin mieluummin kylttejä.
Museo oli entinen punakhmerien vankila, jossa kidutettiin ja tapettiin ainakin 18 000 ihmistä. Sitä ennen se oli koulurakennus. Selvinneitä oli vain tusinan verran, heistä neljä oli lapsia.
Kävelin ympäriinsä rakennuksissa. Mainitsemiani kylttejä oli valitettavan vähän, mutta ydinasia tuli selväksi. Punakhmerit olivat pitäneet ilmeisesti tarkkaa kirjanpitoa vankilaan suljetuista ihmisistä. Punakhmerien vallan päätyttyä vankilan johtaja saatiin kiinni, ja kiitos tämän kirjanpidon häntä vastaan oli kertynyt aika paljon raskauttavaa todistusaineistoa. Tuli pakostakin mieleen ne teinit, jotka kuvaavat väkivaltavideoita someen, tällä kaverilla vain oli vähän eri mittakaavan rikoksia omallatunnollaan. Myöhemmin perustettiin kansainvälinen erikoistuomioistuin ja järjestettiin kansanmurhaoikeudenkäynti, joka tuomitsi kolme punakhmerien johtajaa loppuiäkseen telkien taakse rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vankilan johtaja oli yksi heistä. Hän kuoli vankeudessa 2020.
Ehkä kaikkein hämmentävintä kansanmurhamuseossa oli se, kuinka vähän aikaa tapahtumista oli. Kaksi kolmannesta Kambodžan kansasta on syntynyt punakhmerien vallasta syöksemisen jälkeen, mutta lopuilla on ilmeisesti joitakin muistikuvia asiasta. Olisi hyvin mielenkiintoista keskustella vaikkapa kolhooseilta selvinneiden vanhusten kanssa. Millaista elämä oli? Olitteko epätoivoisia? Oliko teillä toivoa tilanteen muuttumisesta? Miten vapauttaminen tapahtui, ja miten suhtauduitte Vietnamin armeijaan? Miksi Pol Pot kylvi maaseudun täyteen miinoja?
Vankilassa oli runsaasti kuvia vangeista ja lisäksi jonkin verran kolhooseilta, jonne ihmiset oli pakotettu. Siellä oli myös kattava kidutusvälinenäyttely ja hirsipuu. Ilmeisesti “valtion viholliset” tapettiin usein muilla keinoin kuin ampumalla, koska patruunat olivat liian kalliita. Maaseudulla perunakuokka oli ilmeisesti suosittu teloitusväline.
Muutamia ulkomaalaisiakin tapettiin. Suurin osa oli naapurimaista, mutta mukaan mahtui myös esimerkiksi uusi-seelantilainen purjehtija Kerry Hamill, joka oli purjehtimassa Singaporesta Bangkokiin. Tuuli puhalsi hänen veneensä kuitenkin Kambodžan rannikolle. Hänet ja laivan muu miehistö pidätettiin tai ammuttiin. Kidutettuna Hamill tunnusti olevansa CIA:n agentti kertoen agenttinumerokseen oman kotipuhelinnumeronsa ja sanoen pomonsa olevan KFC-pikaruokaketjun perustaja eversti Sanders. Myöhemmin hänet tapettiin.
Suuresta vierailijamäärästä huolimatta museossa oli melkoisen hiljaista.
Museosta lähdettyäni menin hotellia lähellä olevaan ravintolaan, jolla oli hyvät arvostelut. Tilasin valkosipuliriisiä ja paistettua kanaa. Ruoka oli erinomaista. Kassaneiti ei tosin ottanut vastaan viiden dollarin seteliäni jonka olin saanut vaihtorahana kansanmurhamuseossa, koska siinä oli pieni repeämä. Ronkelia porukkaa. Maksoin yhden dollarin seteleillä $3.50 ja sain vaihtorahana takaisin ៛2000. Vaikuttaa siltä, että rieleitä käytetään täällä dollaria pienempien summien maksamiseen. Kolikoita ei taida olla käytössä. Menin hotelliin rentoutumaan ja pohtimaan, mitä tehdä seuraavaksi.
Noin kello 16 lähdin Vattanac Capital -nimiseen korkeaan rakennukseen. Phnom Phenissä ei ollut selvitykseni perusteella näkötorneja, mutta huhujen mukaan kyseisessä pirtissä oli varsin komea kattobaari.
Kävelin rakennuksen sisä- ja ulkopuolella hyvän tovin ennen kuin löysin oikean sisäänkäynnin ja hissin. Avulias työntekijä neuvoi minut 37. kerrokseen. Siellä minut yllätti toinen työntekijä, joka kysyi haluanko baariin vai ravintolaan. Paikka oli selvästi erittäin yläluokkainen. Näin kuitenkin jo aulasta näkymän olevan erittäin hyvä, ja pyysin sitten hätäpäissäni ruokalistaa, vaikka edellisestä ruokailusta olikin vain vähän aikaa.
Katselin listaa ja totesin, että vaikka listalla oli paljon kalliita asioita, niin ramen-nuudelit olivat täällä oikeastaan kohtuuhintaisia. Pieni kulho maksoi vain $7. Jotain veroja ja tiskauspalkkioita toki lisättäisiin laskuun, mutta hinta oli silti kohtalaisen hyvä. Olin maksanut suurempia summia pelkistä pääsylipuista Tokyo Skytreehen, Mahanakhon Toweriin, Petronas Towersiin, Marina Bay Sandsiin, Eiffel-torniin jne. Jos tuolla hinnalla saisi katsella näkymiä rauhassa kenenkään häiritsemättä niin kyseessä olisi ihan kohtuullisen hyvä diili.
Päätin tilata nuudelit esittäen parhaani mukaan nuorta it-miljonääriä. Näkymä ravintolasta oli todella loistava. Näin niin joelle, kuninkaan palatsille kuin läheisille temppeleillekin. Ruoka oli myös ensiluokkaista. Lihaviipaleet olivat suussasulavia ja liemi erittäin hyvää. Vesipullo oli tosin hieman pahaenteisen näköinen, se näytti siltä kuin olisi rahdattu tänne yksityiskoneella suoraan Italiasta ja tämä epäilemättä näkyisi hinnassa.
Jossakin vaiheessa kaadoin vettä lasiin, mutta epähuomiossa kaadoinkin osan lasin ohi pöydälle. Yritin mopata sitä pöydän varustukseen kuuluvalla rätillä, mutta rätti ei tuntunut kiusallaankaan imevän vettä juuri ollenkaan, vaan lähinnä siirsi lammikkoa ympäri pöytää. Aina saa kärsiä ja hävetä, oltiin vielä kaupungin kalleimmassa paikassa.
Söin annokseni loppuun ja sain laskun. Ruoka: $7. Vesipullo: $5. Yhteensä maksujen kanssa noin 14 dollaria. Ruoka oli hintansa arvoista, vesi taas maistui täysin samalta kuin tavanomaisesti tarjoiltava 50 senttiä maksava vesi. Harmitti, mutta minkäs teet. Maksoin laskun kaivaten japanilaista käytäntöä, jossa vesi oli ilmaista ja sitä sai juoda niin paljon kuin halusi. Päätin pyrkiä kattobaariin katsoen, pääsisikö sinne ilmaiseksi.
Kyllä pääsi. Vastaanottoneiti esitteli minulle sikarinpolttoalueen ja “viskigallerian” ja ohjasi minut sitten kattoterassille. Onnistuin viivyttelemään siellä auringonlaskuun asti ostamatta mitään. Näissä hienostopaikoissa on se hyvä puoli, että henkilökunta on aina paikalla ja helposti tavoitettavissa, mutta ei puutu vierailijoiden asioihin vaan jättää heidät rauhaan. Näin rautatieaseman, kalliin hotellin ja suuren ruohikkoalueen, jolla ei ollut oikein mitään, mutta jolle oli epäilemättä kaavoitettu kalliita rakennuksia.
Päätin etsiä pankkiautomaatin, josta nostaa lisää dollareita. Ne saisi kyllä vaihdettua Thaimaassa bahteiksi helposti, jos jotain jäisi yli. Kaikki kokeilemani pankkiautomaatit karhusivat kuitenkin viiden dollarin taksaa, kunnes löysin kiinalaisen ICBC:n ihmeräpeltimen. Nostin toveri seteliautomaatista $200 eikä siitä nähdäkseni peritty minkäänlaista välityspalkkiota. Ainoa huono puoli oli, että automaatti sylki rahat ulos satasen seteleinä, joilla oli vaikea ostaa kolmen euron ruoka-annoksia. Palasin hotellille GrabTukTukilla.
Hotellissa sain kylpyammeeseen siitä puuttuvan osan ja otin kylvyn. Koin sen hämmentävänkin rentouttavaksi. Lisäksi tilasin iltaruokaa Grabilla. En tiedä, millä kambodžalaiset kana maustavat, mutta jotain maagista siinä on. Tämäkin annos oli erinomainen. Itse asiassa olen nyt syönyt tässä maassa viidesti, ja ruoka on ollut aina ensiluokkaista hotellin aamiaista lukuunottamatta. Kaikilla tuntuu myös olevan lupsakka asenne: tuktuk-kuskit, ravintoloitsijat, hotellin henkilökunta ja jopa ruokalähetit tuntuvat olevan aina hyväntuulisia, kohteliaita ja mukavia. Kambodžalaiset ovat saaneet kaikki muut tällä reissulla tapaamani ihmiset vaikuttamaan siltä, että heillä on jokin vieras esine poikittain perseessä.